Lukijoilta

Kirjoittajavieras/
Timo Kaunisto:
Kulut ylös,
verot alas

Kesän suosituin puheenaihe on ollut se, kenelle veronalennukset tulisi antaa. Yleislinjana voidaan todeta, että enimmäkseen alennukset halutaan itselle, mutta mikä tärkeintä, naapuri ei niistä saisi ainakaan hyötyä.

Viime vuosikymmenen yleisiin budjettitunnelmiin verrattuna on riemastuttavaa, että alennuksiin on ylipäänsä varaa. Näin on nyt osoitettu jo niin monen tohtorin voimin, ettei maallikon ole siihen enää syytä puuttua. Laskelmien mukaan meillä on siis varaa alentaa veroja, lyhentää velkaa sekä parantaa palveluja. On kuin pitkän tunnelin päässä siis kajastaisi jonkin sortin valoa.

Jäljellä on siis enää kysymys siitä, miten tuo kaikki tehdään. Velan lyhentäminen ei ole kiinnostavaa, joten siitä ei puhuta. Yhteiskunnan palvelut ovat jollakin tavalla toiminnassa, joten jos uupuneen henkilökunnan avuksi palkataan hieman lisää, ei sekään jaksa suurta yleisöä kiinnostaa. Ellei sitten itse satu olemaan noiden palvelujen tarpeessa.

Mutta verojen alennus kelpaisi kaikille. Vahva ammattiyhdistysliike on sitä mieltä, että veroja pitäisi voida alentaa erityisesti työtätekeviltä. Yrittäjien, eläkeläisten tai maanviljelijöiden kiusaksi ay-liike on lyönyt pöytään pitkäaikaisen tupon mahdollisuuden. Siinä on muiden vaikea vikistä, kun panoksena on koko kansantalous.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Ja SAK saa, mitä SAK haluaa. Hallitus esittää useamman miljardin alennusta tuloveroihin.Ulkoisesti esitys on tasapuolinen ja hyödyttää kaikkia. Edellyttäen, että on niitä tuloja.

Katson asiaa tietenkin maanviljelijän näkökulmasta. Historiallinen tehtäväni on rutista ja valittaa, olen ymmärtänyt. Toisaalta olen viime vuosina oppinut, että kun hallitus on kokoonpanoltaan näin luonnottoman vahva, on siltä vaikea odottaa meidän vähemmistöjen tasapuolista kohtelua.

Julkisuudessa maataloudesta puhutaan eniten tukipolitiikan yhteydessä. Kiivaita neuvotteluja käydään Brysselin kanssa. Tukipolitiikkaa onkin sitkeällä väännöllä saatu parannettua. Se, mikä useimmiten unohtuu on, että samalla hinnat, erityisesti viljan hinta, laskevat ja kulut nousevat.

Esimerkki. Agenda-neuvottelujen yhteydessä Suomi sai neuvoteltua itselleen kuivatuskorvauksen nimellä kulkevan tukimuodon. Viljakilolle haettiin noin 18 pennin korvausta ja kymmenkunta penniä saatiin. Hieno homma, vallankin kun tukimuoto luotiin aivan tyhjästä 14 muun EU-maan varjellessa mustasukkaisesti omia etujaan.

Kuivatuksen osuus viljakilon muuttuvista kuluista on ollut normaalisyksynä 20-30 penniä. Kuivatukseen käytetään etupäässä öljyä. Sen hinta on puolessa vuodessa lähes tuplaantunut ja sitä kautta ovat kulutkin kasvaneet. Voi siis sanoa, että kuivatuskorvaus syötiin, ennenkuin päästiin siitä nauttimaankaan.

Nykymaatalous on muutoinkin öljyriippuvaista. On laskettu, että tehotuotannossa öljyä kulututetaan hehtaaria kohti kuutisensataa litraa vuodessa. Ei siis mikään ihme, että maatiloilla odotellaan syksyksi heleitä poutapäiviä. Niihin on sadesuvenakin sentään mahdollisuus, toisin kuin maaseudulle kohdennettuihin veronalennuksiin.

Kirjoittaja on laitilalainen agronomi ja kanafarmari.