Lukijoilta

Sinkkuus ei ole mikään tauti

Tunnustan: olen sinkku, perusmallia. Miksikö? Lähinnä kai siksi, että olen luonteeltani ujo, varautunut, sisäänpäinkääntynyt ja vielä kaiken lisäksi rutiköyhä. Valitettavasti tai onneksi en voi olla mitään muuta kuin olen.

Olo on nyt kuitenkin kuin Liisalla Ihmemaassa. Sinkkuus on kuin tauti tai leima, josta pitää päästä eroon mahdollisimman nopeasti.

Tv:stä tulee Napakymppiä, Videotreffejä, Amorin Kaaria, Radiolinjan mainoskampanjaa. Lehtien henk.koht. -palstat pullistelevat jos jonkinlaista ilmoitusta, radiossa järjestetään aamiaistreffejä, netti on pullollaan keskustelu- ja kontaktisivuja, on sinkkuklubeja, ystäväkerhoja, poikamiespankkeja, jne.

Odottelen, milloin me sinkut saamme oman rintamerkin, ranneketjun tai ehkä sormuksen tunnistamisen helpottamiseksi. Silti esim. Varsinais-Suomen alueella on lähes 95 000 sinkuksi luokiteltua henkilöä, yksin Turussa meitä on n. 41 000! (TS Extra 6.11.99).

Tunnen sympatiaa lapsettomia pariskuntia kohtaan, joilta vähän väliä tivataan vauvauutisia. Tilanne on nimittäin sinkun elämässä vähän sama. Eikös ketään, vieläkään? Missä/kenessä vika?

Kohta ovat alkamassa sinkkujen kaamosviikot eli joulunpyhät, ja ehkä vielä pahempaa Millennium-juhlat, joten tsemppiä kaikille sinkuille. Toisaalta lohduttava, toisaalta lohduton on tieto, että meitä on lähes satatuhatta.
Ongelmasinkku