Eero Ahmavaaran teesit tietotason romahduksesta USA:ssa, Britanniassa ja meillä sekä sen piilossapitämisen tabusta ovat herättäneet terveellistä keskustelua.
Tasapäistävän demokratian nimissä on pitkään pelätty ja estetty lahjakkaita saamasta kapasiteettinsa mukaista opetusta. On aivan oikein, että heikoista oppilaista huolehditaan erityisluokin ja tukiopetuksin. Mutta eihän tällainen huolehtiminen saisi estää kansakunnan lahjakkuuspotentiaalin kehittämistä!
Suuret valtiot ovat asian kyllä ymmärtäneet. USA:ssa minulla oli tilaisuus vierailla ns. ylilahjakkaiden luokalla (älykkyysosamäärä yli 140). Seuraamallani tunnilla pohdittiin tornadon syntyä. Yksi oppilas oli valmistanut tornadon pienoismallin.
Kansandemokratioissakin - nimitys merkinnee demokratiaa ainakin toiseen potenssiin asti - lahjakkaiden lahjoja terävöitettiin. Muistan NL:n aikaisen keskikoulun, johon oli kerätty Moskovan viisimiljoonaisen kaupungin matemaattisesti lahjakkaimmat nuoret. Äly suorastaan säteili oppilaiden otsilta!
Vähitellen 1980-luvulla meillekin saatiin erikoislukioita. Ne keskittyivät kuitenkin motorisille ja affektiivisille persoonallisuuden aluille. Perustettiin esim. liikunta- ja taidelukioita. Varsinaisen kognitiivisen kyvykkyyden, ymmärtämisen ja tietämisen olemuspuolen erityiskehittäminen oli tabu. Demokratia ei sallinut tätä, väitettiin, vaikka kansandemokratiakin sen salli, jopa aivan naapurissa. Tämä oli toinen kuin Ahmavaaran mainitsema tietotason romahduksen tabu.
Tällä vuosikymmenellä kognitiivisen erityiskehittämisen koskemattomuus alkoi murtua. Maan eri puolille, mm. Turkuun, perustettiin korkeatasoisia IB-lukioita, jotka toimivat kiinteässä kansainvälisessä yhteistyössä. Kielellisesti lahjakkaille järjestettiin erityisluokkia jne. Vihdoinkin annettiin kaikkien kukkien kukkia.
Kaikki halukkaat ja kykenevät eivät kuitenkaan pääse tällaisiin spesiaalikouluihin ja -luokkiin. Maaseudun ja yleensä pienten paikkakuntien lapset ja nuoret jäävät helposti ilman tuota mahdollisuutta. Lahjakkuuksia hukkaantuu.
Koska ns. tavallisten koulujen opetussuunnitelmia on rukattu tietotasoltaan matalammiksi, Ahmavaaran esiintuoma ongelma alkaa näkyä. Peruskoulun ja lukion oppitavoitteita tulisi siten nostaa ja samalla eriyttää.
Kaikkien ei tarvitse oppia kaikkea - sehän on mahdottomuus. Opetusta olisi voimaperäisesti eriytettävä ja monipuolistettava. Opettajille helpoin tapa tähän olisi tasokurssien palauttaminen ja/tai yksilöllinen eteneminen paitsi lukiossa myös yläasteella.
Edellä sanottuun liittyy nykyään suuri musta aukko: kukaan ei laajamittaisesti tiedä, mitä peruskouluissa ja lukioissa tapahtuu! Opetushallituksella on tosin vireillä koulusaavutusten testausohjelmia, mutta vasta isot, edustavat näytteet koulujen saavutustasoista antaisivat luotettavaa tietoa siitä, missä ollaan menossa tietyissä oppiaineissa. Laajat standardikokeet ovat kuitenkin raskassoutuisia ja tulevat kalliiksi.
Edellistä vaikeampi pulma on, että oppiaineiden koulusaavutustesteillä - jotka kohdistuvat poikkeuksetta välineaineisiin - ei voi mitata kuin osaa kouluelämän todellisuudesta. Oppilaiden käyttäytyminen, opettajien opetustavat ja innovointihalukkuus, koulurakennus, sen varustetaso, kodin ja koulun yhteistyö, koko koulun kasvatusilmapiiri ovat sellaisia kasvatustekijöitä, joihin standardikokeet eivät yllä. Nuo tekijät jäävät tuntemattomiksi, jollei joku tai jotkut asiantuntijat käy niihin tutustumassa ja raportoi niistä.
Suomen peruskouluissa ja lukioissa tuo tutustuminen oli vielä tämän vuosikymmenen alkupuolella järjestyksessä, kun lääninhallitusten koulutoimentarkastajat tekivät seuranta- ja ohjantakäyntejä kouluihin. He siis myös ohjasivat opettajia työssään, jos se oli tarpeen tai ainakin pitivät pedagogisia keskustelutilaisuuksia kouluilla.
Opettajat olivat yleensä kiitollisia, että joku asiantuntija, joka oli seurannut tuhansia oppitunteja ja jolla itsellään oli opettajan kelpoisuus, saapui keskustelemaan vaikkapa kerran viidessä vuodessa. Myös opettajien ja oppilaiden oikeusturva tuli selvitetyksi, ja koulun hankintoihin saatiin usein vauhtia.
Nykyään tämä kaikki on historiaa. Vain satunnaisesti kantelu- ja valitustapauksissa tarkastaja käy koululla. Opetuksen ja kasvatuksen palautejärjestelmää laajamittaisena systeeminä ei ole - päinvastoin kuin esimerkiksi Ruotsissa, jossa tarkastajien raportit kerätään ja annetaan tiedoksi valtioneuvostolle ja eduskunnalle mahdollisia toimenpiteitä varten.
Opetuksen ja kasvatuksen tason nostaminen vaatii ensin tietoa siitä, mikä on koulujen tilanne kaikissa relevanteissa tekijöissä. Nuukahtanut, jopa kuollut palautejärjestelmä on kiireesti luotava uudelleen. Se on kaikkien etu.
Eero Viitaniemi
VTT, eläkkeellä oleva
koulutoimentarkastaja
