Venäläisten valtionjohdon kielenkäytössä on viime aikoina kiihtyneen Kaukasuksen kriisin yhteydessä intouduttu solvaamaan tshetsheenejä mm. "rosvoiksi" ja "vesikauhuisiksi eläimiksi". Puolustuskyvyttömään siviiliväestöön kohdistettu osoitteeton ja sattumanvarainen väkivalta Moskovassa on sinänsä terroria, jossa ei ole mitään puolusteltavaa (jos se voidaan ylipäätään osoittaa tshetsheenien, eikä esim. paikallisen mafian aikaansaannokseksi). On kuitenkin muistettava, että Kaukasuksen ja Keski-Aasian kansoilla on oma historiansa ja sen veristen kokemusten perusteella muotoutunut käsityksensä venäläisistä.
Venäjä alisti 1700- ja 1800-luvuilla käymissään rajasodissa vähitellen valtaansa näitä islamilaisia kansoja ja toi alueille venäläisen sivistyksen mukana mm. verotuksen, maaorjuuden ja kreikkalaiskatolisen kirkon. Venäjän suunnitelmissa oli vaikutusvallan saavuttaminen niin Iranissa kuin Intiassakin ja imperiumin ulottaminen Intian valtamereen saakka. Tällä ilmansuunnalla Venäjän imperiumin laajentumishaaveet törmäsivät kuitenkin brittiläisen imperiumin vastustukseen. Näiden kahden valtapiirin välisiksi puskurialueiksi jäivät Afganistan ja Iran.
On irvokasta lukea esim. Leninin hurkastelevaa tekstiä teoksessa "Imperialismi, kapitalismin korkein vaihe" (Moskova 1970, alkup. 1920) maailman jaosta suurvaltojen kesken. Siinä hän esittää jopa vertailevan taulukon pohjalta Englannin, Venäjän, Ranskan, Saksan, Yhdysvaltain ja Japanin siirtomaavallan laajenemisen vuodesta 1876 vuoteen 1914 (s. 96). Taulukon lopputulema on, että Venäjä oli vuonna 1914 toiseksi suurin siirtomaavalta (Englannin jälkeen), joka oli alistanut valtaansa yli sadan miljoonan asukkaan verran vieraita kansoja n. 17,4 milj. neliökilometrin alueella. Venäjän emämaaksi Lenin laski vain isovenäläisten asuttaman maan historiallisen ydinalueen.
Siirtomaavaltana Venäjä erosi muista eurooppalaisista imperialistisista valloista siinä, että se ei vallannut merentakaisia alueita, vaan naapurikansojaan yhden toisensa jälkeen. Tämä politiikka ei luonut kuitenkaan yhtään sen legiitiimimpää vallankäyttöä kuin esim. brittiherruus Intiassa. Neuvosto-Venäjän perustamisen jälkeen tämä venäläinen imperialismi muka poistui "proletaarisen veljeyden ja kansojen välisen ystävyyden" myötä. Todellisuudessa tätä "veljeyttä" edustivat puna-armeija, valtiollinen poliisi, Siperian vankileirit ja teloituskomppaniat.
Länsi-Euroopan siirtomaavalta alkoi purkautua Aasiassa ja Afrikassa toisen maailmansodan jälkeen. Silloinkin syntyi kaikenlaisia mau-mau -liikkeitä, joita kutsuttiin julkisessa sanassa mm. "rosvoiksi". Jotkut siirtomaasodat olivat erityisen verisiä ja pitkällisiä, kuten Algerian sota. Tämä johtui siitä, että maassa asui melko suurehko ranskalainen vähemmistö, ja maalla oli muutenkin paljon talous- ja kulttuurisiteitä emämaahan. Ranskassa kuviteltiin poliittisen läsnäolon olevan edelleen oikeutettua "herrakansa" -idealismin pohjalta. Tilannetta voidaan melko pitkälti verrata venäläisten läsnäoloon Kaukasuksella.
On helppo nähdä miksi Venäjä monikansallisena valtiona on härkäpäisesti tukenut Serbian "suurserbialaista" politiikkaa mm. Kosovossa. Venäjällä on itsellään historian painolastina samanlainen vähemmistökansojen ongelma, eikä se soisi kansainvälisten esimerkkien innostavan omia vähemmistöjään.
Länsi-Euroopan entiset siirtomaavallat ovat ennemmin tai myöhemmin ymmärtäneet "muutosten tuulet" maailmassa ja myöntäneet siirtomailleen valtiollisen itsenäisyyden. Neuvostoliiton hajoaminen oli vastaavan prosessin käynnistyminen 30 vuotta myöhemmin venäläisen imperialismin jälkien siivoamiseksi. Tämä prosessi on ilmeisesti vielä kesken ainakin Kaukasuksella.
Alueella vaikuttavat myös voimakkaat taloudelliset intressit, ennen kaikkea Kaukasuksen alueen raakaöljy. Venäjä on koko 1900 luvun pönkittänyt talouttaan tältä alueelta köyhiltä islamilaisilta kansoilta riistämänsä öljyn turvin. Jos tshetsheenejä kutsutaan "rosvoiksi", voi venäläisiä yhtä perustellusti kutsua "öljyrosvoiksi".
Kari Joutsamo
professori
Helsingin yliopisto
