vuotta sitten ikäluokkani, 1926 syntyneet, aloitti miinanraivausurakkansa Suomen ja Neuvostoliiton merialueilla. Toukokuussa miinanraivaajakoulutuksen päätyttyä Hangossa, olimme Veijo ja minä vastaanottamassa haltuumme määrättyä yhdysvenettä YM-62 Turun Pansiossa. Tämä vene tulisi olemaan työvälineemme miinakentillä, mutta myös raivausaikainen kotimme.
Suomen järvialueilta pakko-otetun ja raivaajaksi muunnetun pikkuhinaajan vetämänä rannikkoväylää pitkin saavuimme Hangon Tulliniemen lähellä olevaan satamalaituriin. Lähellä sijaitsi saksalaisten jättämä parakkikylä, jossa olimme asustaneet koko koulutusajan.
Veijo oli koulutettu konemieheksi ja minut venepäälliköksi. Palvelimme nyt jo toista kertaa - ensimmäinen palvelu ei johtanut rintamalle - Suomen armeijassa, vaikka ei oltu kuin 19-vuotiaita. Kuuluimme ikäluokkaan joka sai viimeisenä kutsun jatkosotaan v. 1944, olimme silloin 17-vuotiaita.
Olimme täyttämässä 19.9.1944 Moskovassa allekirjoitettua välirauhansopimusta, jonka tunnollinen täyttäminen oli olemassaolomme edellytys. Sopimuksessa määrättiin mm: "Väylien trallaus sekä esteiden poistaminen niistä Neuvostoliiton alueen edustalla tapahtuu suomalaisten sotajoukkojen ja Suomen laivaston toimesta, mahdollisimman lyhyen ajan ja viimeistään 40 päivän kuluessa Välirauhansopimuksen allekirjoittamisesta." Paljon ei annettu aikaa ja tehtävä tuntui ylivoimaiselta. Siksi, puhumattakaan 1945 raivauskaudesta, raivasimme 1946 vielä paljon Neuvostoliiton merialueita.
Oliko tämän kaltainen normaalia varusmiespalvelusta? Tukiko voimassa oleva sotatilalaki, että meitä varusmiehiä voitiin käyttää tähän sodankaltaiseen tehtävään. Suurimmat raivaustyöt suoritettiin sotatilalain voimassaolon aikana, joka kumottiin vasta 27.9.1947, eikä sotatilan päättyminen tehnyt miinanraivausta yhtään turvallisemmaksi, eikä miinoja vaarattomiksi.
Raivauksessa 1946 oli vastassa vihollinen. Näin sen toi julki Päiväkäskyssään 5 Raivausosaston päällikkö everstiluutnantti N.Simonen: "Päätehtävämme on työskentely merellä miinakentissä. Sota jatkuu näin ollen meidän kohdallamme. Vihollinen vaanii meitä kätkeytyneenä meren syvyyksiin. Se on voimakas ja iskiessään tuhoisa..."
Miinanraivaajille oli myös määrätty maksettavaksi varusmiehen päivärahan lisäksi vaararaha miinakentillä olleilta päiviltä. Mitään palkkaa ei maksettu. Eikö myös rintamalla ollut saman kaltainen lisä päivärahaan? Usealle, mm. jo edesmenneelle ylimatruusi Eino Havukarille, Suomen Marsalkka Mannerheim myönsi tunnustuksena miinanraivauksesta II luokan vapaudenmitalin.
Mitä kertoo, että raivauksessa menehtyneet ovat saaneet viimeisen leposijansa sankarihaudassa.
Miinanraivaajia niin merellä kuin Lapinsodan jäljiltä ei ole kohdeltu sillä arvokkuudella mitä se vaatisi. He ovat jääneet ilman tunnusta ja ilman niitä pieniä etuisuuksia, joita he saisivat tunnuksen myötä.
Yrityksiä sen saamiseksi on tehty jo toistakymmentä vuotta ja kun kysymyksessä on todellisuudessa alle tuhannen miehen joukko, niin se ei voi olla rasite Suomen taloudelle.
Veijo ja minä elämme edelleen vakaassa uskossa, että tunnusasiamme todella nopeasti valmistuu ja saamme nauttia sen tuomasta arvonannosta ja etuisuuksista ja että meidät miinanraivaajat vihdoinkin asetetaan "kunniakansalaisten" joukkoon.
Kirjoittaja on miinanraivaajaveteraani.
