Lukijoilta

Uusi suunta urheilukasvatukseen

"Miksi iloiset pihapelit ja vapaa pelaaminen muuttuvat niin usein totiseksi kun astutaan aikuisten ohjaukseen?", kysyy kirjoittaja.
"Miksi iloiset pihapelit ja vapaa pelaaminen muuttuvat niin usein totiseksi kun astutaan aikuisten ohjaukseen?", kysyy kirjoittaja.

Onnittelut TS:n urheilutoimitukselle, joka rohkean äidin aloitteesta käynnisti keskustelun jääkiekon, mutta myös jonkin verran toisen johtavan pallopelin jalkapallon junioritoiminnasta.

Mestarijoukkueen valmentaja Hannu Jortikka kypsässä puheenvuorossaan kysyi millaisen mallin nykyjääkiekko antaa nuorille. Hän suositteli jokaiselle otettavaksi pari askelta taaksepäin. Mitkä ne pari askelta voisivat olla nuorten toiminnassa?

Itse olen yli puoli vuosisataa organisoidussa (tänään mielestäni yliorganisoidussa) urheilussa mukana olleena ihmetellyt sitä, että vaikka jo 1969 ihminen laskeutui kuun pinnalle, yhä edelleen vuonna 1999 ympäri maailmaa askarrellaan sen kanssa, miten rakentaa vaikkapa tässä tapauksessa jääkiekko-ohjelma, jossa kukaan lapsi ei ole liian huono pelatakseen peliä.

Lajiliitot yhdessä Nuori Suomi ry:n kanssa ajavat tänään kiitettävästi lasten ja nuorten asiaa. Useat julkiset tahot ja järjestöt puhuvat siitä ja ymmärtävät liikunnan merkityksen vaikkapa työkunnon vaalijana. Sloganit tarvitsevat kuitenkin konkretiaa käytännön toteutukseen, jossa pyritään huomioimaan lasten ja nuorten tarpeet perheitä unohtamatta.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Lasten ja nuorten urheilukasvatuksessa tarvitaan loputtoman koulutuksen, valistuksen oheen uusi suunta, ja siinä on yhteiskunnan nimissä tehtävä rakenteellinen muutos. Pallopeleissä se merkitsee paluuta pienempiin joukkueisiin, lyhyempiin peleihin, suurempiin harjoitusryhmiin, kouluun ja omaan kortteliin.

Yksinkertainen ohjeeni on: enemmän peliä ja vähemmän puhetta.

Pelaamaan oppii vain pelaamalla. Se joka pelaa tietokonepeliä oppii sitä, ja joka perinteisiä pelejä taas niitä. Oppiminen on tärkeätä. Voittaminenkin on seurausta siitä, että osataan. Jokainen pelatkoon omalla tasollaan ja oppikoon tekemään parastaan taitotasosta riippumatta. Se mahdollisuus on yhteiskunnan suotava. Oli sitten pelipaikka vaikkapa koulun piirissä, korttelisarjassa tai seurakunnan kerhossa.

Kun kakkosjoukkueessa on 26 poikaa, siinä on pelaajia jo kahteen joukkueeseen saakka. Siinähän ei kukaan saa tarpeeksi pelatakseen.

Ammattijääkiekossa ja kilpaurheilussa on oma maailmansa. Sielläkään filtissä istuminen ei ole hauskaa, vaikka palkka juokseekin.

Muutama kysymys loppuun:

- Miksi Nappulaliiga loppuu 11 vuoden iässä, kun halukkaat voisivat pelata sitä vaikka eläkkeelle saakka?

- Miksi iloiset pihapelit ja vapaa pelaaminen muuttuvat niin usein totiseksi kun astutaan aikuisten ohjaukseen? Mitä ohjausta lapset tarvitsevat? Ei edes erotuomaria omissa peleissä tarvita. Olisiko aikuisilla oppimista lapsilta?

- Seurat, liitot kuin myös muut kansalaisjärjestöt voivat pelata omassa piirissään kaikenlaisia sarjoja ja taata jokaiselle, kuten Jukka Koivu sanoo, saman määrän otteluja. Se voisi olla ao. järjestävän tahon "tuoteselosteessa" ja siitä on voitava valittaa.

- Tytötkin haluavat pelata. Miksi heillä ei ole paikkaa?

- Ja mihin niin kova kiire jo nuorella iällä ja vapaa-ajan harrastustoiminnassa?

Merenkulkijaa siteeraten ja soveltaen: "Kaikki paitsi pelaaminen on turhaa."
Juhani Wahlsten
kolmen lapsenlapsen "Juuso pappa"