Lukijoilta

Kilpi ei ollut marksilainen

"Kilven väitetystä ömarksilaisuudestaö ei ole pienintäkään viitettä kirjailijan tuotannosta tehdyissa neljässä väitöskirjassa, ei myöskään Saaristomeren herättämässä lukukokemuksessa", toteaa kirjoittaja.
"Kilven väitetystä ömarksilaisuudestaö ei ole pienintäkään viitettä kirjailijan tuotannosta tehdyissa neljässä väitöskirjassa, ei myöskään Saaristomeren herättämässä lukukokemuksessa", toteaa kirjoittaja.

Toimittaja Hannu Taanilan käsityksen mukaan kirjailija Volter Kilpi on "suomalainen intellektuelli ja suuri eurooppalainen kirjailija, mutta samalla hän on myös turkulainen ja helsinkiläinen, mutta ei kustavilainen".

Taanila provosoi Kustavissa pidetyssä opettajien koulutustilaisuudessa vähälukuista kuulijakuntaa väittämällä, että Volter Kilven teoksista "löytyy runsaasti viitteitä Karl Marxin ajatuksiin".

"Kilpi ei myöskään ollut taiteilija, vaan sivistynyt ihminen. Lisäksi hän oli poliittisesti aktiivinen", julisti Taanila kiroilunsa ryydittämänä.

Saaristalaissarjansa "kustavilaisuudesta" Volter Kilpi totesi jo vuonna 1933, jolloin Alastalon salissa ilmestyi: "Lapsuuteni ja syntymäseutuni ovat lahjoittaneet minulle kirjani, ja kirjoitettu on se Turussa vaihein ja vaihein Kustavissa, jossa jokaisen elämäni suven olen saanut kuunnella kotirantojen aallonloisketta. Lieneekö siitä siirtynyt mitään proosani poljentoon"?

Kilven väitetystä "marksilaisuudesta" ei ole pienintäkään viitettä kirjailijan tuotannosta tehdyissa neljässä väitöskirjassa, ei myöskään Saaristomeren herättämässä lukukokemuksessa.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Sitä vastoin Kilven elämänkatsomus lepäsi paljolti Schopenhauerin ja Kirkegaardin filosofioiden varassa.

Volter Kilpi oli toki sivistynyt mies ja lisäksi sataprosenttinen taiteilija, joka kantoi virkansa iestä rahoittaakseen unelmansa, kuolemattoman Saaristosarjan. (Pirjo Lyytikäinen). Hän onnistui.

Kilpi ei ollut koskaan puoluepoliitikko, vaan kulttuuripoleemikko, 30-luvun maineikkaimpia pamfletisteja, joka ruoski yhtä hyvin vääristynyttä kielipolitiikkaa kuin lehtimiesten leipääntyneisyyttä ja yleistä yksilöllisyyden ja persoonallisuuden puutetta. (Kansallista itsetutkiskelua, 1917.

Hannu Taanila oli toki rehellinen todetessaan, ettei kuulijoiden "tule uskoa mitään siitä, mitä hän puhuu".

Taanila oli matkannut siis Kustaviin puolustamaan yksinkertaisesti vain häirikön mainettaan ja ällistyttämään kuulijoitaan.

Mitähän samassa tilaisuudessa esitelmöitsijöinä olleet prof. Pentti Virrankoski, intendetti Ulla Kallberg ja dosentti Pertti Lassila mahtoivat tuumia kuunnellessaan Taanilan omalaatuista populismia.

Paikallislehdistö näyttää langenneen tuon häirikön edessä vähintäänkin rähmälleen. Muut esitelmöitsijät olivat jääneet marginaalin kukkasiksi.
Matti A. Pohjola
Uusikaupunki