Tämä päivä on hermostuttanut minua jo jonkin aikaa. Epämääräinen jännitys tai peräti pelko on piipahdellut mielessäni. Ovelta ovelle kiertäminen ja rahan pyytäminen ei ole mikään helppo juttu, vaikka sitä rahaa onkin pyytämässä toisille.
Vähän mieltäni rauhoittaa se, että olen varma rahan perille menosta: Arkisessa työssäni näen, kuinka diakoniatyö seurakunnassani auttaa heitä, jotka erityisesti sitä tarvitsevat. Muualla Suomessa rahoilla autetaan niitä, joiden kotiseudulle jääminen ei muuten onnistuisi. Kirkon Ulkomaanavun tiedän käyttävän omien valmiiden kanaviensa kautta rahat juuri sinne, minne on puhekin: kuivuuden keskellä eläville (tai kuoleville) zimbabwelaisille.
Silti minua hermostuttaa. Kotoa opittu kerjuukielto istuu syvällä minussakin. Ovella käyttäydyn kuin julkisesti nöyryytetty. Arkana, kuin hiukan häpeillen, kerron asiani. Kohtaan niitä, jotka antavat vähästään ja niitä, jotka eivät anna edes paljostaan. Jumalan lahjaa kaikki. Pelottaa ja hävettää ja nöyryytyttää.
Keksin monta tekosyytä jättää lähtemättä keräämään: se on vapaaehtoisten hommaa, ja saa sitä pappikin joskus olla sunnuntaisin vapaalla, ei minun tarvitse, on siellä muita.
Silti minun on pakko lähteä. Pakkoni ei synny siitä, että minulla on työpäivä eikä muuta tehtävää; eikä siitä, että pappina ehkä vielä enemmän hävettäisi olla osallistumatta koko kirkon keräykseen; eikä edes siitä, että tiedän, että nöyryyttä on hyvä harjoitella.
Minun on lähdettävä liikkeelle, koska...entä jos se avunsaaja sittenkin on itse Kristus, lähimmäisessä. Siis: Anteeksi että häiritsen sunnuntairauhaasi. Olen Yhteisvastuukeräyksen asialla.
