Mielestäni yhteiskunnassa nousee avainkysymykseksi nyt ja tulevaisuudessa ihmisen kokonaisvaltainen hallinta itsestään ja elämästään. Meidän pitäisi huolehtia täydellisestä fyysisestä ja psyykkisestä kunnostamme ollaksemme hyviä työntekijöitä.
Eläkeläisinä meiltä edellytetään selviytymistä itsenäisesti mahdollisimman - tai toisinaan mahdottoman - pitkään. Meitä kasvatetaan ja koulutetaan suoriutujiksi. Onko eläminen unohdettu?
Yhteiskunnan järjestämän sosiaaliturvan yhtenä tarkoituksena on lisätä kannustavuutta kaikissa ikäryhmissä.
Kesäkuussa 1998 julkaistussa Kelan kuntoutuksen seurantaselvityksessä vuosilta 1992-1997 todetaan kuntoutuksen mahdollisuus toimia omana ns. neljäntenä sektorina kansanterveystyön, erikoissairaanhoidon ja sosiaalihuollon kanssa.
Kuntoutusmoottoreita löytyy lisäksi mm. työeläkekuntoutuksen puolelta eikä pidä unohtaa erilaisten vapaaehtoistahojen ja vammaisjärjestöjen panosta kuntoutuksen kentässä.
Kaiken kuntoutustoiminnan tavoitteena voi pitää ihmisen vastuuta itsestään. Tässä auttaa yhteiskunnan antama rahallinen tuki, neuvonta tai esimerkiksi varsinainen lääkinnällinen "käsin tehtävä" kuntoutus. Tähän tarvitaan eri viranomaistahojen kitkatonta yhteistyötä sekä päättäjien laajaa näkemystä kokonaisuuksista.
Sektoreissa toimiminen ei saisi viedä näkemystä eikä näköaloja. Kunnallisella tasolla ei asiakkaalle tänä päivänä voi riittää vain päätös toimeentulotuen markkamäärästä tai tieto terveysaseman puhelinnumerosta. Elämänkaaressa voidaan olla tilanteessa, jossa tarvitaan myös kodinhoitajaa tai intensiivistä fysioterapiaa tasapainon ylläpitämiseksi.
Päättäjiltä vaaditaan tällöin laajaa ja selkeää tietoa erilaisista tukimuodoista ja vieläkin enemmän uskallusta suurempiin kokonaisratkaisuihin kuin tänä päivänä tehdään. Lainsäädännönkin tulisi tarkastella asioita ihmisen mittapuusta käsin sen kuuluisan rahapuun rinnalla.
Elämänhallintaamme - siis kokonaisvaltaista sosiaaliturvaamme - säätelee pitkälti toistakymmentä lakia, asetusta sekä valtioneuvoston päätöstä. Ei ihme, ettei aina tiedetä, mitä tehdään.
Merkitsevää on myös työntekijöitten ja raharesurssien hukkaaminen. Lakiviidakon karsimista ja viranomaistahojen "pakottamista" vielä tiiviimpään yhteistyöhön ei voida enää pitää toiveena vaan tärkeänä lainsäädännöllisenä työnä hahmottaessamme 2000-luvun Suomea.
Kirjoittaja Jaana Malen on terveydenhoitaja ja Kelan vakuutussihteeri.
