Pääkirjoitus 21.11.1998:
Länsirannan tilkkutäkistä
palasia palestiinalaisille
Israelin ja palestiinalaisten Yhdysvaltain Wyejoella neuvottelemaa rauhanprosessin osasopimusta on ryhdytty toteuttamaan Länsirannalla. Israel vetää, joskin suuren sisäisen poliittisen riitelyn säestämänä, joukkonsa muutaman sadan neliökilometrin alueelta ja luovuttaa sen palestiinalaisten hallintaan turvatakuita vastaan. Oslon sopimuksen toteuttaminen on lähtenyt taas parin vuoden tauon jälkeen verkalleen liikkeelle.
Israelin parlamentissa Wyejoen sopimus hyväksyttiin suurella äänten enemmistöllä, kun oppositio asettui sopimusta kannattamaan. Sitäkin tuskallisempaa sopimuksen lopullinen hyväksyminen ja maa-alueiden luovuttaminen palestiinalaisille on ollut pääministeri Benjamin Netanjahun pieniin oikeistopuolueisiin tukeutuvassa hallituksessa.
Rauhansopimuksen asteittainen toteuttaminen jakaa Netanjahun hallituksen niin pahasti kahtia, ettei sellaisen hallituksen voisi kuvitella pysyvän pystyssä juuri muualla kuin Israelissa. Luopuminen israelilaismiehityksen hallussa olleista pienistä maa-alueista toisaalta ja toisaalta juutalaisasutuksen vahvistaminen Länsirannalla yleensä ovat niin kaukana Oslon sopimuksen kirjaimesta ja hengestä, että kestävän rauhan syntymistä tälle pohjalle voi hyvällä syyllä epäillä.
Palestiinalaisten presidentiltä Jasser Arafatilta uhkaa aika väkisinkin loppua hänen suuren unelmansa, itsenäisen palestiinalaisvaltion, toteuttamiseksi ennen ensi toukokuun loppua. Siksi hänen on ollut tyytyminen myös Wyejoen sopimuksessa niihin murusiin, jotka Israel on suostunut antamaan.
Edellytykset itsenäisen palestiinalaisvaltion toimimiseksi sillä tilkkutäkkiä muistuttavalla maa-alueella, jonka Länsiranta ja Gazan alue nykyisellään muodostavat, ovat käytännössä olemattomat. Israel hallitsee edelleen kaikkea tähdellistä toimintaa, liikennettä, turvallisuutta ja vesivarojakin myös niissä palestiinalaiskylissä, jotka muodollisesti on vapautettu israelilaismiehityksestä.
Arafatin palestiinalaisvaltio ei ole vaikeuksissa vain maantieteellisen kirjavuutensa takia. Myös Arafatin omissa riveissä on runsaasti niitä, jotka vastustavat nykymuotoista rauhansopimusta viimeiseen saakka. Israelille annetut turvallisuustakuut ovat tästä syystä heiveröiset. Väkivallan kierrettä Lähi-idässä ei ole katkaistu Wyejoen sopimuksellakaan. Arafatin Israelille myötämieliset asetukset ovat lähinnä paperia eivätkä ne juuri asetelmaa muuta.
Vähäinenkin edistyminen rauhantilan saavuttamiseksi on tietysti myönteistä kehitystä. Suuria toiveita nopeasta rauhasta ei enää vuosiin ole kukaan vakavasti elättänytkään, vaikka kolme miestä ehti saada Nobelin rauhanpalkinnonkin tällä saralla.
