Julkisen talouden rahoittaminen on veronmaksajille kuin yhtä suurta nollasummapeliä: jos valtio jotakin yhdellä kädellä antaa, sen kunta yleensä toisella kädellä ottaa. Tämä näyttää pätevän paljolti myös vuoden 1999 verotukseen.
Valtiolle varoja keräävä verokarhu hemmottelee palkansaajia peräti prosenttiyksikön suuruisella veroasteikon lievennyksellä. Sen lisäksi eräitä verotuksen kuluvähennyksiä nostetaan, mistä hyötyvät etenkin pieni- ja keskituloiset sekä tavallista pitemmän matkan takaa työssä käyvät.
Kunnallinen verokarhu ei ole yhtä lempeä. Se käy kansalaisten kukkarolla entistä ahnaammin. Kuvaava on tilanne lounaisessa Suomessa: yli 180 000 kuntalaisen verotus kiristyy ensi vuonna. Kaikkiaan 17 kuntaa ja kaupunkia runsaasta 80:sta on päättänyt nostaa veroprosenttia.
Verotuksen tiukentajiin ovat liittyneet muun muassa rahaisa Raisio, hyväosaisten Kaarina, talollisten Lieto ja kaksikielisten Parainen. Turku aikoo sinnitellä nykyisellä 17 prosentilla, vaikka nostopaineet ovat täälläkin kasvaneet.
Tuloverotuksen lisäksi moni kunta on ruuvannut kireämmälle kiinteistöjen verotusta. Erityisesti kesämökkivaltaisissa pitäjissä on tartuttu auliisti hallituksen keväällä tarjoamaan porkkanaan. Kiinteistöveron prosenttirajoja nostettiin tuolloin Kuntaliiton aloitteesta.
Kunnilla on tietysti syynsä ja selityksensä verovelvollisten kurittamiseen. Odotettua vaatimattomammat kasvuennusteet, ansiotulovähennysten korottaminen, yhteisöverojärjestelmän uudistus ja valtionosuuksien supistuminen uhkaavat kaventaa tulopohjaa miljardimäärin. Tarvitaan korvaavia rahanlähteitä, ja ne löytyvät verotuksesta.
Selitysten pitävyydestä on vaikea mennä sanomaan mitään yleistä. Osa kunnista on epäilemättä sikäli olosuhteiden uhreja, ettei viisaallakaan taloudenpidolla olisi voitu varautua kaikkiin nyt eteen nousseisiin ongelmiin.
Toisaalta ulkopuolisiin syihin vetoaminen on helppoa niin kauan kuin julkisen vallan työn- , vastuun- ja resurssienjaosta vallitsee suuri periaatteellinen erimielisyys. Näkemykset siitä, mitä kunnallinen itsehallinto oikeastaan on, hajoavat pahasti.
Pääministeri Paavo Lipponen on useaan otteeseen kuluvan vaalikauden aikana korostanut, että Suomessa on vain yksi julkinen talous. Valtiota ja kuntia ei pidä ymmärtää erillisiksi, vielä vähemmän toistensa kilpailijoiksi.
Näin se teoriassa epäilemättä voidaan nähdä. Karu käytäntö ja realiteetit ovat kuitenkin toiset. Houkutus poliittisten voittojen hankkimiseen on sekä valtion että kuntien päätöksentekijöillä niin suuri, ettei idylliseen rinnakkaineloon hevin päästä.
Verotuksen keventämisellä kerskuva hallitus, joka samaan aikaan sälyttää kuntien harteille uusia rasitteita ei voi olla järin uskottava. Aina tälle falskille nollasummapelille näyttää kuitenkin löytyvän maksaja. Veronmaksaja.
