Sinkkuusko automaattisesti surullinen asia
Olen 34-vuotias sinkkunainen. Seurakunta lupaa kampanjoida ja ottaa minut huomioon näyttävästi. Yhden kirjeen olen jo saanut kirkkoherraltani - painetun ja tyylikkään kirjeen. Kirjeessä minua kehotettiin äänestämään vaaleissa ja ottamaan yhteyttä rohkeasti, jos on asiaa.
Turun Sanomissa oli keskiviikkona 7.10. mustansynkeä ilmoitus osoitettu yksinäiselle sielulle? Nainen, ehkä ikäiseni tuijottaa tyhjyyteen käsi poskella tai kynsien syöntiä pohtien. Teksti saa minut yhdistämään ilmoituksen sinkku-kampanjointiin. Ahaa, pitäisikö minun siis olla elämänmurtama, yksinäinen ja vaikeuksissa, koska olen sinkku? Sitten seurakunta kyllä tukee.
Mielipidesivulla samaisena päivänä vielä kirkkokuorolainen viisikymppinen sinkkuherra kadehti osaani kampanjoinnin kohteena. Minussa sen sijaan heräsi tarve ilmaista itseäni sinkkuna.
Olen tyytyväinen elämääni. Oikeastaan vähän hävettää, koska suurimman osan ajasta olen itseasiassa onnellinen. En elä parisuhteessa, mutta tekeekö se minusta kummajaisen?
Joskus tunnen yksinäisyyttä, mutta voin lyödä vetoa siitä, että niin tuntee perheellisetkin. Kieltäydyn vahvasti ottamasta itselleni tyhjyyteen tuijottavan, synkeän, yksinäisen ihmisen roolia. Kieltäydyn myös ottamasta aina energisen, hypersosiaalisen, kavereilla ja kapakoissa hyppäävän sinkkunaisen roolia. Haluan olla minä.
Sinkkuus on minulle valinta siinä missä jollekin on avioliitto, yhteenmuuttaminen tai eroaminen. Jos joku haluaa pitää minua "ylijäämänaisena" tai ihmetellä sinkkuuttani, niin siitä vaan, mutta kuka on arvioimaan ovatko minun motiivini huonommat tai virheellisemmät kuin perheellisillä tai elämäni tyhjempää tai turhempaa. Tänään se sopii minulle.
Entä jos minä todella olisin yksinäinen ja onneton? Jaksaisinko etsiä puhelinnumeroita ja soittaa? Aikaisempien kampanjoiden aikaan vapaaehtoiset seurakuntalaiset soittivat kotiin, vaikket olisi ollutkaan sinkku, yksin tai surullinen. Jaksaisiko minua yksinäisyydessäni kannustaa mustareunainen ilmoitus lehdessä - tuskin.
Maarit
