Opetusministeriön työryhmä ehdottaa rajua aikarajoitusta yliopistoissa opiskelevien opiskeluoikeuteen. Vastaisuudessa akateemista loppututkintoa varten saisi opiskella enintään viisi vuotta, kun opiskeluoikeus nyt on periaatteessa ikuinen.
Vaikka tutkinnon takarajaan olisi mahdollista neuvotella eri perustein pidennystä, pääsääntöisesti opinto-oikeus lakkaisi viiden vuoden umpeuduttua. Tylyn kohtalon kokisi niin ikään opiskelija, joka ei kahtena peräkkäisenä vuonna saa kokoon yhtään opintosuoritusta.
Professori Arto Mustajoen johtaman työryhmän esitykset sattuvat arkaan maaperään. Suomessa on perinteisesti pidetty arvossa saksalaisen sivistysyliopiston ihannetta, johon kuuluvat olennaisina akateeminen vapaus ja opiskelun autonomia.
Traditiota puolustamaan ilmoittautui jo työryhmässä Suomen ylioppilaskuntien liiton edustaja. Saman liiton pääsihteeri Jarkko Kotamäki sanoo ehdotusta tyrmistyttäväksi (TS 17.9.). Hän pelkää yliopiston näivettyvän pelkäksi putkitutkintojen ammattikouluksi, jossa innovatiivisuus uhrataan tehokkuuden alttarille.
Lisää tehokkuutta työryhmä epäilemättä esityksillään hakee, eikä suotta. Suomi on monien eurooppalaisten maiden tavoin huolissaan pitkistä opiskeluajoista. Pitkittymisen pulma tutaan erityisesti Tanskassa, Saksassa ja Itävallassa, kun taas Ranskan ja Italian ongelmana ovat runsas opintojen keskeyttäminen.
Meillä hallitus on asettanut tavoitteeksi, että vähintään kaksi kolmannesta yliopistoissa aloittavista valmistuisi maisteriksi viidessä vuodessa. Nyt siihen yltää alasta riippuen vain 20-60 prosenttia opiskelijoista. Yleinen syy on ansiotyössä käynti. Se viivästyttää valmistumista, mutta antaa myös korvaamattomia valmiuksia siirtyä myöhemmin koulutusta vastaavaan ammattiin.
Akateemista opiskelua on yritetty jouduttaa sekä keppi- että porkkanakonstein aiemminkin. Vuonna 1992 valtion opintotuen kestoa lyhennettiin seitsemästä vuodesta 55 kuukauteen eli noin neljään ja puoleen vuoteen. Samalla lisättiin opintorahan osuutta koko tuesta lainarahan sijaan.
Opintotukiuudistus ei äskettäin tehdyn selvityksen mukaan ole kuitenkaan nopeuttanut valmistumista. Pääasialliseksi vaikutukseksi näyttää jääneen se, että yhä useampi opiskelija on todennut opintotuen loppuvan kesken.
Opetusministeriön työryhmä olisi opiskeluoikeuden rajauksen vastapainoksi valmis nostamaan valtion opintorahan asteittain toimeentulotuen tasolle. Toiseksi porkkanaksi se tarjoaa tutkintovaatimusten karsimista.
Ylemmät korkeakoulututkinnot ovat asetuksen mukaan enimmäkseen 160 ja alemmat 120 opintoviikon laajuisia. Todellisuudessa työmäärä on huomattavasti suurempi, ei vähiten siksi, että opiskelijat haluavat koostaa tutkintonsa minimivaatimuksia laajemmiksi ja monipuolisemmiksi.
Jos tutkintovaatimuksia aletaan nopeamman valmistumisen toivossa supistaa, ollaan pahasti hakoteillä. Se olisi karhunpalvelus akateemisen koulutuksen perimmäisille pyrkimyksille. Sitä enemmän pitäisi kiinnittää huomiota tutkintojen laatuun ja sisällölliseen mielekkyyteen.
Kaikkinensa vaikuttaa siltä, että opinto-oikeuden rajaamista ehdottava työryhmä on mennyt yli siitä missä aita on matalin. Viidessä vuodessa maisteriksi on helppo vaatimus, mutta onko se kohtuullinen ja realistinen, ellei myös yliopiston opetusta, tutkintojen ohjausta ja opintosuunnittelua kyetä nykyisestä tehostamaan.
