Ihminen vieraantunut
luontaisesta elämän rytmistä
Ihminen on kadottanut ja tieten turmellut yhteytensä kaikessa teollisessa ilmenevään rytmisyyteen. Ihmisen pitäisi kuunnella oman kehonsa luontaisia tarpeita.
Luonto on järjestänyt niin, että alunperin ihminen on löytänyt terveelliseen ravinnon lähiympäristöstään. Hedelmät, marjat viljat ja juurekset ym. ovat sisältäneet juuri niitä aineksia, jotka ovat ihmiselle välttämättömiä ja tarpeellisia kullakin maapallon kulmalla. Ne toisinsanoen vastaavat mielekkäästi ihmisen fyysisiin tarpeisiin. Ne myös kypsyvät juuri parhaana ajankohtana ihmisen kannalta. Suomessa, jossa vuodenaikojen vaihtelut ovat suuria, ravinnon tarve talvella ja kesällä on erilainen, ei ainoastaan määrällisesti vaan myös laadullisesti.
Suomalainen on todella vieraantunut omasta maaperästään, kun hänelle täytyy tieteellisesti todistaa, että esimerkiksi ruis on hänelle erittäin hyvä tekevä viljalaji tai että nauriita, ikivanhoja suomalaisia juureksia, kannattaisi pureskella ahkerasti. Suomeen tuodaan kaikenlaisia hedelmiä ja vihanneksia kaukomailta, vaikka kotoisissa omissa marjoissa ja hedelmissä tiedetään olevan enemmän täkäläisiä hyödyttäviä vitamiineja.
Asiaan liittyy myös henkinen puoli eli se sisäinen rytmi, jolla ihminen virittäytyy kohtaamaan luonnon versomis- ja kypsymistapahtumia. Kaikki tietävät, millaista on nuuhkia kesän ensimmäisten mansikoiden tuoksua ja tuntea kielellään niiden raikkaan mehun aivan omansa laatuinen aromi. Tätä kokemusta ei voi millään loihtia Suomessa keskitalvella jostakin etelästä laivatuilla tuotteilla.
Suurin vahinko luontaisesta rytmistä vieraantumisessa tapahtuukin juuri henkisellä puolella, mistä tuorein esimerkki on koululaisten jatkuva väsymys, masennus ja viihtymättömyys. Vuorokausirytmi on kadonnut.
Myöskään koulujen lukuvuodet eivät noudata enää säännöllistä, yhtenevää rytmiä. Työviikot ovat hajanaisia, opetusjaksot pätkittäisiä, pysyvää luokkayhteisöä ei enää välttämättä tunneta, vaikka tämä vahvistaisi nuoren identiteetin muodostumista ja turvallisuudentunnetta.
Ulkoisella säännöllisyydellä voitaisiin vahvistaa sisäisen toiminnan tasapainoisuutta. Tämä merkitsisi parempaa työrauhaa ja -motivaatiota kouluissa. Kaikilla elämän alueilla järjestys luo turvallisuutta, ei ainoastaan lasten ja nuorten vaan myös aikuisten maailmassa.
Elämän rytmisyys on meitä kaikkia paljon syvällisemmin koskettava asia, kuin yleensä oivalletaan. Meidän pitäisi saada ote jostakin tukevasta, ennen kuin nykymenosta ovat kaikki tempomerkinnät kadonneet. Voisimme ehkä aloittaa siitä, että pysähtyisimme todella tunnustelemaan pyhä-arki-eroa emmekä pakottaisi koko viikonkiertoa samanlaiseksi, muodottomaksi sekamössöksi.
Eija Kiviniemi
