Turun Sanomien pääkirjoitus 21.8.
Vaalipäivän harkinnanvaraisuus
ruokkisi poliittista epävarmuutta
Viisikymppisten ikäpaalua lähestyvä valtiovarainministeri Sauli Niinistö on tehnyt kiintoisan keskustelun avauksen. Hän ehdottaa pohdittavaksi, istuisiko Suomeen menettely, jossa hallituksella olisi tietyn harkinnanvaraisuuden rajoissa valta määrätä eduskuntavaalien ajankohta.
Niinistö lainaa ideaa parlamentarismin emämaasta Englannista. Brittihallitus voi halutessaan milloin tahansa vaalikauden aikana hajottaa alahuoneen ja määrätä uudet vaalit. Ajankohdalla taktikointi kuuluu olennaisena osana kaksipuoluejärjestelmään, jossa politiikan vaihtoehdot ovat aina selvästi näkösällä.
Suomen oloihin Niinistö soveltaisi brittimallia niin, että vaaleja koskeva harkintavalta rajattaisiin esimerkiksi puoleen vuoteen. Käytännössä se tarkoittanee, että hallituksella olisi mahdollisuus aikaistaa eduskuntavaaleja enimmillään kuusi kuukautta.
Niinistön "vakavan ja vilpittömän" pohdinnan pontimena näyttää olleen ajankohtainen kysymys EU-puheenjohtajuudesta. Suomi ottaa tehtävän vastaan vain kolmisen kuukautta ensi kevään eduskuntavaalien jälkeen.
Uudelle hallitukselle jää kovin vähän aikaa valmistautua vuosikymmenien tärkeimpään kansainväliseen haasteeseen. Ongelma on sitä kiperämpi mitä enemmän vaalien jälkeisen koalition kokoonpano puolueiden ja ministerien osalta muuttuu tämänhetkiseen verrattuna.
Vaikka puheenjohtajuus sattuu Suomen vaalikierron kannalta eittämättä hankalaan saumaan, Niinistön ehdotuksella tuskin enää voidaan asiaa auttaa. Hallituksen valtuuksien lisääminen esitetyllä tavalla edellyttäisi valtiosääntömuutoksia, joiden toteuttaminen näin suuressa kiireessä ei ole realistinen tavoite.
Sitä paitsi valtiojohdolla on jo nykyisten valtuuksiensa nojalla mahdollisuus aikaistaa vaaleja. Siihen riittää maan hallituksen ja presidentin yksituumaisuus. Eri asia, riittääkö EU-aikataulupulma perusteluksi poikkeusjärjestelyyn, jota on meillä totuttu pitämään kriisiaikojen ratkaisuna.
Suomalaisen monipuolueparlamentarismin heikkoutena oli pitkään politiikan häilyvyys ja ennakoimattomuus. Sotien jälkeisinä vuosikymmeninä hallitukset vaihtuivat tuhka tiheään. Iältään ne eivät yleensä ehtineet vuotta paria vanhemmiksi. Vasta presidentti Koiviston kaudella päästiin koko vaalikauden mittaisiin hallituksiin.
Eduskuntavaalien ajankohdan harkinnanvarainen muuttelu - olkoonkin, että se tapahtuisi hyvin suppeiden rajojen sisällä - olisi omiaan ruokkimaan poliittista epävarmuutta, josta viimein on alettu oppia pois. Jatkuvan presidenttipelin sijasta tai lisäksi maassa käytäisiin pahimmillaan alinomaista spekulointia siitä, järjestetäänkö seuraavat vaalit ajallaan vai ei.
Toisaalta on vaikea kuvitella, millaisia olisivat yleisemmin ne tilanteet, joissa vaalien aikaistaminen puolella vuodella olisi asioiden hoidon kannalta olennainen etu. Hallituksen asemaa harkintavalta varmaan entisestään vahvistaisi.
Mutta eikö kulunut vaalikausi osoita, että parlamentaarisen väkevöittämisen tarpeessa alkaa pikemminkin olla oppositio.
