Seurasin tuhansien muiden ihmisten kanssa Tuomiokirkkomme seinustalla esitettyä koskettavaa Jokamies-näytelmää. Se oli taitavasti luotu kokonaisuus, jossa itse esityksen sanoma upposi monen sisikuntaan kuin veitsi pehmeään voihin. Tunsin, ettemme seurakunnassa turhaan lähteneet mukaan tukemaan tätä yhteistyötä. Panihan se toteutus katsojan kyselemään perimmäisiä varmaan tehokkaammin kuin monta kirkon sisällä pidettyä saarnaa.
Jokamies-projektissa toteutui mielestäni kirkon kannalta eräitä sellaisia perusperiaatteita, joiden soisin linjaavan suomalaista kirkollista elämää uudenkin vuosituhannen aikana. Sellaisia olivat ainakin rohkeus astua omien muurien ulkopuolelle, valmius yhteistyöhön ja selkeä näky siitä, mikä on kirkon varsinainen eli perustehtävä.
Ulkopuolelle menemisellä tarkoitan sekä asennetta että uusien työmuotojen ja julistuksen tapojen kehittelyä. Vaaranamme kirkossa on, että toiminta kohmettuu sisäpiirien hengelliseksi nautiskeluksi tai riskejä kaihtavaksi turvallisen aseman varmisteluksi, vaikka kirkko on tarkoitettu olemaan alati liikkeellä ja uudistumaan. Se on uuteen tähyilevä matkajoukko.
Käyttämättömiä resursseja tähän uuden kehittelyyn meillä on. Emme tähän saakka ole ehkä osanneet käyttää sitä potentiaalia, joka on seurakuntien laajassa luottamushenkilöstössä ja muissa seurakuntalaisissa. Maallikkoutta ei ole arvostettu tarpeeksi ja toiminta on ollut yhä liiaksi työntekijäkeskeistä.
Toisaalta kirkon työntekijäkunta, joka on hyvin koulutettua ja valtaosaltaan erittäin sitoutunutta, jää helposti rutiinien pyörittäjäksi. Johtamisen ja johtajan keskeiseksi tehtäväksi kirkossamme näenkin sekä motivoimisen että tilan antamisen innostuneelle luovuudelle.
Jokamiehessä kirkko lähti yhteistyöhön kaupungin, oopperayhdistyksen sekä moninaisen näyttelijä-, tanssi- ja musiikkiväen kanssa. Mukana oli kirkon väkeä ja kirkkoon kuulumattomia. Tämä oli osoitus kansankirkkonäkemyksestä, jonka puolustaja tahdon olla. Kirkko ei saa eristäytyä omien muuriensa sisään, vaan se on mukana yhteistyössä ja yhteisessä elämässä tämän yhteiskunnan ja sen jäsenten kanssa.
On otettava vakavasti, että yli 90 prosenttia kansasta kuuluu jäsenenä johonkin kristilliseen yhteisöön, ja heistä useimmat ev.lut. kirkkoon. Se kertoo tämän kansan valinnoista ja arvoista. Kirkon ja valtion keskinäiset suhteetkin on järjestettävä tämä huomioon ottaen, - ei jokin puhdaslinjainen ideologia vaan kansalaisten paras silmämääränä.
Yhteistyön ei tarvitse eikä se saakaan latistaa kirkon sanomaa ja erityislaatua. Eihän niin tapahtunut Jokamiehessäkään, päinvastoin. Kirkko on maailmassa pitämässä esillä ja tarjolla sanomaa siitä Jumalan ja Vapahtajamme Kristuksen teosta, joka antaa meille valmiudet ja rohkeuttakin kohdata perimmäiset kysymykset, jopa kuoleman.
Se valmius antaa voiman hyvään elämään, johon kuuluu pyrkimys totuuden, oikeudenmukaisuuden ja rakkauden toteuttamiseen. Niiden puolesta kirkon äänen tulee kuulua.
Se tapahtukoon ennen kaikkea paikallisella toiminnan tasolla, mutta myös yhteiskunnallisen vaikuttamisen ja päätöksenteon foorumeilla.
Matkaa tekevällä Jumalan kansalla ei tule olla paljon kannettavaa. Suomalaisessa kirkollisessa perinteessä on kuitenkin sellaista, mikä kantaa kulkijoita. Herätysliikkeittemme - vanhojen ja uusien - kilvoituksessa on kuitenkin jalostunut paljon sellaista pääomaa, jota ei tule heittää pois.
Kun kirkkomme on ja sen tulee ollakin kärkijoukossa tämän ja tulevan vuosisadan suurimmassa herätysliikkeessä, ekumeenisessa, se ei ole siellä ammentamassa toisilta meille vieraita oppeja tai omaksumassa outoja uskonnollisia tapoja. Me saamme olla antamassa oman panoksemme omaleimaisina suomalaisina kristittyinä maailman kirkkojen perheessä.
Kirjoittaja Jukka Paarma on teologian tohtori ja Turun tuomiorovasti. Kirjoitus on toimituksen pyytämä.
