Kirkko Suomessa on pian miespolven lasketellut pitkää myötälettä. Vastamäki tulee, mutta vielä sitä ei näy.
Julkinen kirkon asian ja aseman riepottelu on ollut vähäistä, mitä nyt yksinäinen koepallo silloin tällöin. Ja kansalaisten luottamus kirkkoaan kohtaan on mielipidetiedustelujen mukaan edelleen vain vahvistumaan päin.
Seurakunnissa on ollut mahdollisuus keskittyä kaikessa rauhassa itse asiaan eli evankeliumiin ja kulkea ihmisten ja kotien rinnalla ilossa ja surussa. Seesteistä aikaa on viisaasti käytetty myös raamatuiden, virsien, rukousten ja menojen uudistuksiin, perushuoltoon, joka on viety läpi jopa hengästyttävän nopeassa tahdissa.
Työtä toki riittää tulevallekin vuosituhannelle. Arkista perustyötä ja muuta.
Kuntien ja seurakuntien orastelevaan yhteistyöhön on saatava potkua. Se säästäisi kustannuksia ja hyödyttäisi kansalaisia.
Seurakuntien on siirrettävä rajusti voimavarojaan perheisiin, lapsiin ja nuorisoon. Maamme väestö ikääntyy vauhdilla ja ikääntyneiden yhteiskunnallinen ja poliittinen vaikutusvalta kasvaa. Nuoriso ja nuoret perheet uhkaavat jäädä vähäväkiseksi vähemmistöksi, tulevaisuus menneisyyden jalkoihin. Jotakin kirkonkin on tehtävä.
Naispappeudessa pitää päästä eteenpäin. Vaivaa nähden, jatkuvasti ja ymmärtämystä anoen. Hoitamattomana haava pysyy auki. Se ei ole kaunistus kirkon julkisuuskuvassa, eikä kunniaksi kenellekään. Siitä on päästävä. Samoin epäluuloista, joita katolilaisten kanssa neuvoteltu asiakirja on synnyttänyt.
Vielä yksi tehtävä.
Kirkko ja valtio ovat pitkin päättyvää vuosisataa etääntyneet toisistaan hyvä ettei jo kuulumattomiin. Viimeksi siteitä on katkottu luopumalla korkeimpien oikeuksien edustautumisesta kirkolliskokouksessa ja tuomiokapitulien muodollisesta asemasta valtion viranomaisena.
Etääntyminen on aikoinaan palvellut molempien tarkoitusperiä: Valtio on saanut puhtaammat paperit uskonnonvapauden vaalijana ja kirkko laajemman sisäisen itsenäisyyden.
Etääntymisen tie on nyt kuljettu loppuun. Ajat ovat muuttuneet ja kansalaisten edun nimissä on tullut lähentymisen aika.
Julkinen valta kamppailee vielä pitkään hyvinvointimme aineellisen perustan murtumisen ja kasvavan eriarvoisuuden kanssa ja tarvitsee uskollisia liittolaisia - kirkkoa parempaa se ei löydä. Ja sivistysvaltiot sitoutuvat nykyisin sekä perinteisissä vapausoikeuksissa että uusissa kansainvälisissä sopimuksissa, joihin Suomikin on liittynyt, yhä syvemmin kansalaisten uskonnollisen elämän tukemiseen ja omaleimaisten kulttuuristen perinteiden vaalimiseen.
Valtion ja kirkon suhteet on nopeasti vakautettava luomalla neuvottelujärjestelmä yhteistyön, tiedonkulun ja keskinäisen luottamuksen parantamiseksi.
Kirjoittaja Jaakko Elenius on teologian kandidaatti, joka toimii Kotimaa-lehden päätoimittajana. Kirjoitus on toimituksen pyytämä.
