Lukijoilta

Pääkirjoitus 17.4.1998:
Hallintoministerin vaaliavaus:
Suomi takaisin syytinkiaikaan

Hallintoministeri Jouni Backman on nuoresta virkaiästään huolimatta ehtinyt monenlaista. Hän ajoi itkun ja hammasten kiristelyn saattelemana läpi lääninuudistuksen, virittelee nyt laajaa valtion keskushallinnon remonttia ja mullistaisi siinä ohessa koko suomalaisen yhteiskunnan hyvinvointirakenteen.

Backmanin lehtemme haastattelussa (TS 16.4.) esittämät ideat eivät sinällään ole uusia. Esimerkiksi lapsilisien verollepanoa hän itse ehdotti edellisen kerran jo kolmisen vuotta sitten. Uutta on suorasukainen populistisuus, jolla ministeritason poliitikko koepallojaan heittelee.

Tulonsiirrot pois rikkailta, varakkaiden maksuihin reippaat korotukset, vähävaraisille lisää maksuttomia palveluja. Siinä Backmanin teesejä, jotka tuovat elävästi mieleen menneen maailman vasemmistolaisen agitatsioonin. Nykyolosuhteissa ne vaatisivat huomattavasti analyyttisempiä perusteluja kuin mihin ministeri yltää.

Backman puhuu syvällä rintaäänellä rikkaista ja varakkaista, mutta ei sanallakaan kerro, mitä hän niillä tarkoittaa. Onko kysymys ihmisistä, jotka tienaavat kuukaudessa kymmenen vai satatuhatta markkaa? Vai kenties ihmisistä, jotka asuvat puolen miljoonan markan asunto-osakkeessa.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Hallintoministeri ei ole suinkaan ensimmäinen poliitikko, joka jättää rikkauden käsitteen määrittelemättä. Syyt ovat ilmeiset. Epämääräisyys vetoaa kansalaisten suureen enemmistöön, joka ei pidä itseään varakkaana. Selkeän tulorajan julkistaminen vähentäisi saarnan tehoa.

Osviittaa Backmanin rikkaus-ajattelusta antaa se, että hän lukee itsensä niihin joilta voidaan leikata. Jos raja vedetään ministerin tuloihin, rikkaiden ryhmä kutistuu julkisen talouden kannalta kuitenkin merkityksettömän pieneksi. Tämän Backman varmasti tietää. Ja senkin, että olennaisia vaikutuksia saadaan aikaan vain puuttumalla tulonsaajien ylivoimaisesti suurimman ryhmän eli keskituloisten etuisuuksiin.

Pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunnan malli, jonka isyydellä sosiaalidemokraatit kernaasti ylpeilevät, perustuu näkemykseen kansalaisten yleisistä oikeuksista. Se tarkoittaa, että palvelut, sosiaaliturva ja tuet organisoidaan ilman alistavaa ja karsinoivaa tarveharkintaa. Backman tuntuu ajautuneen kovin kauas tästä ihanteesta.

Hänen ehdotuksensa lapsilisien verottamisesta, puolisoiden yhteisverotukseen palaamisesta ja vanhusten huoltovastuun sysäämisestä lapsille edustaa selvästi takaperoista kehitystä, paluuta syytinkiaikaan.

Maksu- ja tulonsiirtopolitiikan kiristäminen Robin Hood -tyyliin on Backmanilta räväkkä eduskuntavaalikampanjan avaus. Se sisältää kuitenkin sudenkuoppia, josta tuloloukkuongelmat ja verotukselliset kompensaatiovaatimukset eivät ole vähäisimpiä.

Tuskin sosiaalidemokraattienkaan kannattajat pitävät oikeana sitä, että hyvätuloiset pannaan julkisen talouden maksumiehiksi kahta kautta: tulonsiirtojen leikkaamisella ja tuloverotuksen progressiolla.