Lukijoilta

Pääkirjoitus 15.4. 1998:
Uudistunut syyttäjälaitos potee
heti alkuun virkojen vähyyttä

Suomen syyttäjälaitos elää vuosisadan ehkä mullistavinta ajanjaksoa. Sisäänajovaiheessa oleva uusi rikosprosessi ja 1996 voimaan tullut kihlakuntauudistus ovat muuttaneet olennaisesti syyttäjien asemaa. Heidän valtansa on kasvanut, niin myös vastuu ja työmäärä.

Kihlakuntareformissa rikosten tutkinta ja syyttäjätoimi erotettiin eurooppalaisen käytännön mukaisesti toisistaan. Entiset 229 poliisipiiriä yhdistettiin 90 kihlakunnaksi, joissa jokaisessa on oma poliisilaitos ja päätoimiset syyttäjäviranomaiset. Tehtävien eriyttämisen uskotaan parantavan kansalaisten oikeusturvaa.

Viime lokakuussa rikosasioiden oikeudenkäyntimenettelyssä pantiin toimeen uudistus, joka teki syyttäjästä oikeudenkäynnin aktiivisen keskushenkilön. Uusimuotoinen keskitetty, välitön ja suullinen prosessi edellyttää häneltä entistä suurempaa taitoa sekä syyteharkinnan että oikeudenkäyntiaineiston hallinnassa.

Kihlakuntauudistus korostaa paikallisen syyttäjän vastuuta ja roolia kriminaalipoliittisena päätöksentekijänä. Sama painotus on vielä selvemmin nähtävissä syyttäjälaitoksen huipulla. Maan ylimmän syyttäjäviranomaisen tehtävät oikeuskanslerilta perinyt valtakunnansyyttäjä on tässä suhteessa todellinen linjanvetäjä.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Uuden viran ensimmäinen haltija, hovioikeuden neuvos Matti Kuusimäki, 55 näkee syyttäjälaitoksen lähtökohtatilanteen varsin paineisena (TS 14.4.). Tehtäviä, vaatimuksia ja vastuullisuutta on annettu ammattikunnalle henkilöresursseja enemmän. Virkojen pulasta kärsivät niin valtakunnansyyttäjän kuin kihlakuntienkin syyttäjävirastot.

Kuusimäki vertaa oikeudenkäytön virkojen jakaumaa Ruotsissa ja Suomessa, joissa riita- ja rikosprosessit ovat käytännöllisesti katsoen identtiset. Länsinaapurissa 700 syyttäjää hoitaa noin 58 000 juttua vuodessa, meillä lähes saman suuruista urakkaa on työstämässä vain 250 syyttäjää. Sen sijaan oikeustuomareita Suomessa on asukasmäärään nähden selvästi Ruotsia enemmän.

Valtakunnansyyttäjän johtopäätös on, että tuomarin virkojen määrää on lähivuosina pakko rukata syyttäjälaitoksen hyväksi. Jo nykyisellään vaikea tilanne käy kestämättömäksi viimeistään silloin, kun uudistettu oikeudenkäyntimenettely alkaa työllistää syyttäjiä koko rintaman leveydeltä.

Valtion tiukan taloustilanteen huomioonottaen Kuusimäen ajatus virkamäärien järjestelystä oikeushallinnon sisällä on epäilemättä realistinen. Eri asia, miten muut asianosaiset nollasummapeliin suhtautuvat. Todennäköisesti alioikeuksien istuvilla tuomareilla on viljalti perusteltuja syitä torjua oman lohkonsa supistukset.

Yksi keino helpottaa koko oikeuslaitoksen suorituspaineita on syyttämiskynnyksen nostaminen. Etupainotteisessa prosessissa syyttäjällä on mahdollisuus karsia vähäpätöiset jutut listalta jo esitutkintavaiheessa. Kuten juttumääristä huomaa, Ruotsissa syyttämättä jättämistä käytetään huomattavasti aktiivisemmin kuin Suomessa.

Tässäkään kyse ei ole vain järjestelmän tehokkuudesta, vaan myös kriminaalipoliittisesta linjanvalinnasta.