Lukijoilta

Päivän Pistot -kolumni
Aimo Massinen:
Elämä on kuolemista

Kirjoittaja Aimo Massinen on Turun Sanomien päätoimittaja.
Kirjoittaja Aimo Massinen on Turun Sanomien päätoimittaja.

Hiljainen viikko muistuttaa meitä kuolemasta. Se on aina vaikea kohdata, vaikka kuolemista ei sinänsä tarvitse kenenkään opetella. Jokainen omalla kohdallaan onnistuu siinä ennemmin tai myöhemmin aivan varmasti.

Elämä on kuolemista. Luonnon kiertokulku on väistämätön - onneksi.

Sillä kuvitelkaapa tilannetta, etteivät ihmiset kuolisikaan. Jos kaikki ihmiskunnan historian aikana syntyneet olisivat onnistuneet säilymään elossa, maailmassa olisi tällä hetkellä arviolta 80 miljardia ihmistä, noin 800 henkeä maapallon jokaista asuttavaksi kelpaavaa neliökilometriä kohti!

Tunnettu turkulaisveteraani Johannes Koikkalainen ehti elää pitkän, vaiherikkaan ja hyvin ansiokkaan elämän, mutta silti yht'äkkinen kuolinviesti säpsäytti. Aika täyttyi hänenkin kohdallaan.

Sodanjälkeisistä poliitikkoveteraaneista vain harvat ovat jaksaneet sinnitellä 2000-luvun kynnykselle saakka. Tunnetuimpina tulevat mieleen valtioneuvos Johannes Virolainen (kesk), 84, ministeri Veikko Helle (sd), 86, ja sinivalkoinen kommunisti Aarne Saarinen, 84. Vironperän isäntä toipuu parhaillaan pienestä leikkausoperaatiosta, mutta kaikki ovat vielä muuten hyvässä vireessä.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Koikkalaisen elämän tienviitat määräytyivät pitkälti jo sen perusteella, että hänen isänsä ammuttiin kansalaissodassa. Vakaumuksesta ei sen jälkeen tarvinnut heittää arpaa.

Viipurin Kolikkoinmäen köyhälistöstä kohonnut Koikkalainen ui politiikkaan Väinö Leskisen vanavedessä. Koike ei tosin pysynyt aina Väiskin nopeissa käänteissä mukana. Niinpä hän jaksoikin pitempään.

Elämä on maratonlaji, mutta Leskis-Väiskin huohottava hiihto päättyi Suomenlahden jäälle jo 55-vuotissyntymäpäivänä 7. maaliskuuta 1972.

Turun kunnallispolitiikassa kunnostautunut Koikkalainen kohosi Sdp:n keskeisimmille johtopaikoille ja ministeriksi vasta tämän jälkeen.

Koikesta voi sanoa, että hän oli perustannerilainen - ja ylpeä siitä. Sodanjälkeisessä Turussa hän yhdessä Mauno Koiviston kanssa taisteli lähinnä kommunistien vyörytystä vastaan. Siinä sodassa olivat kaikki keinot luvallisia.

Minulla oli runsas vuosi sitten suuri kunnia olla järjestämässä muisteluiltaa Koiken, Maukan ja muutamien muiden vanhojen turkulaisdemarien kesken. Ilta oli nostalginen - ja naurua riitti.

Koike oli vilkas, valoisa karjalainen, jonka terävä, mutta hyväntahtoinen huumori kävi hyvin yksiin perusluonteeltaan vähän vakaamman Koivistonkin kanssa.

Sdp:n puoluehajaannuksessa Koikkalainen oli selkeästi leskisläisten leirissä, mutta sopeutuvana reaalipoliitikkona hän tuli uuden tilanteen niin vaatiessa Rafu Paasion perässä pari piirua vasemmalle.

Koiken tervettä harkintakykyä kuvaa myös hyvin hänen ratkaiseva panoksensa sen puolesta, että Turun Sanomien uusi painotalo saatiin 1970-luvun puolivälissä Turun Artukaisiin, kun se turkulaisdemarien jyrkän vastuksen vuoksi oli jo menossa Kaarinan puolelle.

Mutta kun Koike jyrähti, että me demarit voimme olla porukalla tyhmiä, mutta tarvitseeko meidän olla näin helvetin tyhmiä, päätös muuttui ja merkittävä työn antaja ja veronmaksaja jäi lopulta Turkuun.

Elämän suuressa hullunmyllyssä meille kaikille sattuu kommelluksia. Koiken kohdalla kuuluisuuteen kohosi klommo otsassa Sdp:n Porin puoluekokouksessa 1981.

Tapahtumasta sukeutui kohu-uutinen ennen muuta sen vuoksi, että Koikkalainen oli silloin ministeri, joka kaiken lisäksi yritti selvitä ikävästä tilanteesta hätävalheella. Koike ei heti muistanut Leskis-Väiskin viisasta neuvoa, että kun ei enää mikään muu auta, kannattaa kokeilla rehellisyyttä.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Kiusallinen tilanne sulikin nauruksi silloisen puoluesihteerin Erkki Liikasen keksimällä, yhden sanan lehdistölausunnolla: Koikkelehdin.

Turkulaisdemareita kohtasi Koiken lisäksi myös toinen menetys, kun kaupungin nuorisotyön luoja Kalevi Perho menehtyi yllättäen jo 68-vuotiaana.

Perho poikkesi Koikesta paljossa. Sdp:n hajaannuksen aikana he olivat vastakkaisissa leireissä, mutta myöhemmin kumpikin kulki kohti paasiolaisuutta. Molemmat olivat suuria Persoonia isolla P:llä.

Taivaan suurella leirinuotiolla kohdatessaan he ehkä kohottavat lasin yhteisille muistoille ja turkulaisittain tuumaavat: Eipä ol paskemp elämä.