Raimo Vahteran Havaintoja-kolumni:
Aika pitkä, elämä lyhyt
Odottavan aika on pitkä. Kiireisen aika lie lyhyt.
Keittiöt ovat pullollaan laitteita, jotka säästävät aikaa. Tekevät ne muutakin, esimerkiksi tiskaavat, mutta ajan säästäminen on tärkeää.
Kun aikaa on ajanoloon säästetty varastoon vaikkapa parisen vuotta, mihin säästöaika käytetään. Parempaan elämään?
Onko odottaminen parempaa elämää, koska silloin aika on pitkä.
Aika antaa kysymyksiä, vastauksia se ei anna.
Neurologian professori Jorma Palo käsitteli aikaa Helsingin Sanomien tuoreessa kuukausiliitteessä.
Kiire riivaa kaikkia. Palo huomauttaa, että nykyisin autoilija ajaa päin punaisia liikennevaloja, koska pysähtyminen voisi pidentää hänen matkantekoaan muutamalla sekunnilla tai minuutilla.
Aika on rahaa. Joskus kiireinen matkanteko pysähtyy äkisti ja siihen tyssää matkailijan iänkin piteneminen.
Bussit ovat pikavuoroja, junat pikajunia tai vielä nopeampia Pendolinoja. Matka-ajat lyhenevät, mutta kiire ei hellitä. Se käy päälle kuin sekuntiviisari.
Minuuttiaikataulut ja kaikki ajanhallinnan välineet kertovat, että elämä ei ole hallinnassa. Elämä on tyhjiö, joka on pakko täyttää kiireellä.
Kun on kiire sinne ja kiire tänne, ei ehdi syventyä yhtään mihinkään. Minkälainen on pikalukijan lukunautinto? Ehkäpä samanlainen kuin viinin pikamaistajan? Jos ei maistele tekstiä, paljon nyansseja jää huomaamatta.
Palo muistuttaa nopeasti yleistyneestä tavasta, jossa jokainen tuon tuosta kertoo kännykällä oman sijaintinsa. Kun pikavuorolla liikkuu, sijainti vaihtuu pikaisesti.
Puhelimessa puhuminen on kuitenkin elävä ihmiskontakti. Sähköposti ei ole. Lankoja pitkin voi työntää lähes mitä tahansa. Syöttökynnys on olematon. Tuliset tai tahmaiset terveiset lähtevät napin painalluksella. Onneksi ne häviävätkin sillä.
Kansakunta jakautuu ei vain A- ja B-kansalaisiin. Palon mukaan yksi jakoviiva erottaa ne, joilla on alituinen kiire seuranaan, ja ne, joilla ei ole mihinkään kiirettä.
Oma lukunsa ovat tukkaputkella rientävät eläkeläiset.
Ranskassa puhekulttuuri on hissukseen hiipumassa, Markku Saksa kirjoittaa(HS 6.4.). Tutkijat pitävät suurimpana syynä työelämän muuttumista kiireisemmäksi. Rupatteluun ei ole enää aikaa. Myös pätkätyö vähentää työntekijöiden välisiä puheyhteyksiä, koska ihmiset eivät opi tuntemaan toisiaan.
Puhekulttuuria nakertaa myös korttelikauppojen kuolema. Tutut korttelikaupat, joissa naapurukset tapasivat toisiaan ja kuulivat kauppiaalta lähiseudun uutiset, ovat vähentymässä ja korvautumassa supermarketeilla. Niissä asiakkaat eivät tunne henkilökuntaa eivätkä toisiaan.
Kovin tuttua, eikö vain.
Ostoskärryjä työnnetään pärstä peruslukemilla. Jos joku onneton haittaa etenemistä, tökitään kärryllä kylkeen, että älyää tollo tehdä tietä kiireiselle.
Sanallinen ohituspyyntö on ehkä liian aikaa vievää tai muuten vain nöyryyttävää. Ei kun ohi ja häijy mulkaisu päälle.
Mihin tämä kehitys johtaa? Pikaihmisiinkö?
Lentäen olisit jo perillä, sanotaan. Lentomatkoilla aika tuppaa tärvääntymään matkan kummassakin päässä.
Oikea pikaminiristeily voisi olla sellainen, jossa astutaan laivaan ja kierretään baarin ja taxfreen kautta takaisin kaijalle.
Aikaan viittaa tämänkin päivän nimi: pitkäperjantai. Vaikka tunteja on samat 24 kuin eilisessä, tämä päivä on pitempi. Oikeammin: se on tuntunut pitemmältä.
Piinaviikon piinallisin päivä mateli ennen hitaassa hartaudessa. Ennen vanhaan ei käyty edes naapureissa. Kotona istuksittiin, luettiin sanaa, kirkossa saatettiin käydä.
Nykyajan timemanagerien ahdistamille hätähousuille se olisi kuin esikartano. Kalenterin tyhjä sivu iskee kuin piiska. Se on rangaistus.
Se kertoo, ettei ole kiirettä.
Onko se enää elämääkään, kussa ei kiirettä ole.
Kirjoittaja on Turun Sanomien päätoimittaja RaimoVahtera.
