Lukijoilta

Pääkirjoitus 1.4.1998
Palaaminen komiteamalliin
ei takaa tehoa valmisteluun

Monipolvinen ja osittain kiusallinenkin helikopterijupakka on antanut perustellusti aihetta kiinnittää huomiota suomalaiseen parlamentaariseen päätöksentekomenettelyyn ja erityisesti sitä rasittaviin puutteisiin. Usealla taholla on viime päivinä haluttu herätellä henkiin 1970-luvulla menestyksellisesti toimineita parlamentaarisia puolustuskomiteoita, vaikka komitealaitoksen yleisemmin annettaisiinkin uinua nykyisessä syvässä unessaan.

Valmiusjoukkojen helikopterihankintojen valmisteluissa tehtiin virheitä, jotka sitten asian eduskuntakäsittelyn yhteydessä joidenkin ylilyöntien vauhdittamina olivat koitua kohtalokkaaksi koko hankkeelle.

Tältä pohjalta on ymmärrettävää, että muutoksia valmisteluprosessiin vaaditaan. On kuitenkin kohtuutonta teilata koko nykyinen pääasiassa virkamiesvalmisteluun perustuva järjestelmä.

Parlamentaarisen puolustuskomitean käyttöön palaamista ovat painavimmin vaatineet oppositiojohtaja Esko Aho ja entinen puolustusvoimien komentaja, kenraali Lauri Sutela. Kumpikin on sitä mieltä, ettei nykyään kukaan saa selvää, minkälaista turvallisuus- ja sotilaspolitiikkaa Suomessa harjoitetaan.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

On totta, että suuret puolustuspoliittiset ratkaisut pohjustettiin 1970-luvulla ja vielä 1980-luvun alussa säännönmukaisesti Jan-Magnus Janssonin johtamissa parlamentaarisissa puolustuskomiteoissa. Niitä oli kaikkiaan kolme. Näiden komiteoiden merkittävimmät aikaansaannokset keskittyivät juuri puolustusvoimien hankintoihin ja määrärahoihin.

Tuolloin luotiin muun muassa periaate, että kolmannes hankinnoista tehdään lännestä, kolmannes idästä ja viimeinen kolmannes kotimaasta.

Nykyisin myös puolustusasioista ja turvallisuuspolitiikasta on totuttu päättämään virkamiesvalmistelun ja hallituksen esitysten pohjalta.

Helikoptereista päättäminen eduskunnassa osoitti, että kaikki ei valmistelussa ole kohdallaan. Tieto siitä, mistä päätetään ja mistä jo asiallisesti on päätetty aikaisemmin meni edustajien tietoisuuteen kovin hitaasti ja tunnetuin seurauksin.

Niiden, jotka nyt huutavat avuksi parlamentaarista puolustuskomiteaa, jotta vastaavankaltaisia näytelmiä ei eduskunnassa enää esitettäisi, on kuitenkin hyvä muistaa, että tilanne on monessa suhteessa toinen kuin 1970-luvulla. Ei parlamentaarinen komiteakaan voi olla enää tae konsensuksen syntymisestä, kun puolueiden eduskuntaryhmätkään eivät ole näkemyksissään yksimielisiä. Päinvastoin niiden sisällä kulkee jyrkkiä rajalinjoja.

Vanhan tyyppinen komitea ei muutenkaan kovin hyvin täytä nykyaikaisen päätöksenteon valmistelun vaatimuksia. Varsinkin puolustuskomiteat toimivat kuin salaseuran johtokunta. Päätöksenteon avoimuutta ja läpinäkyvyyttä niistä oli turha etsiä.

Jos ensi vuosituhannelle siirryttäessä halutaan muuttaa puolustusasioiden ja turvallisuuspolitiikan päätöksenteon valmistelua, on luotava jokin uusi käytäntö, jossa virkamiesvalmistelun lisäksi kansanedustajien panos tulee näkyviin ja jossa myös kansalaismielipide pääse nykyistä laajemmin vaikuttamaan jo päätösten valmisteluun.