Lukijoilta

Wiik jatkaa spekulointiaan

TS/Riitta Salmi<br />Kieleen toisesta kielestä lainattu sana alkaa elää omaa elämäänsä lainaavassa kielessä: voihan kuka tahansa suomalainen olla treffeillä murteesta riippumatta, kirjoittaa professori Ilkka Hirvonen vastauksessaa n ruotsin kielen vaikutuksesta Turun murteeseen. - Kuva Tukholman keskustasta.
TS/Riitta Salmi
Kieleen toisesta kielestä lainattu sana alkaa elää omaa elämäänsä lainaavassa kielessä: voihan kuka tahansa suomalainen olla treffeillä murteesta riippumatta, kirjoittaa professori Ilkka Hirvonen vastauksessaa n ruotsin kielen vaikutuksesta Turun murteeseen. - Kuva Tukholman keskustasta.

Kalevi Wiik (TS 29.3.) näyttää olevan hivenen närkästynyt siitä, että olen rohjennut asettaa kyseenalaiseksi joitakin hänen esittämiään väitteitä ruotsin kielen vaikutuksesta Turun murteeseen ja lounaismurteisiin yleensä (TS 27.3.). Vastaan heti aluksi, että pysyn edelleen kannassani.

Itse asiassa olisin voinut muotoilla huomautukseni vielä jyrkemminkin. Kirjoitukseni lopussa luettelin ne muutokset, jotka teoreettisesti voisivat olla ruotsin kielen vaikutusta. Näistäkään en sanonut, että ne ovat ruotsin kielen vaikutusta.

Wiik ei näytä ymmärtävän, että kieleen toisesta kielestä lainattu sana alkaa elää omaa elämäänsä lainaavassa kielessä: voihan kuka tahansa suomalainen olla treffeillä murteesta riippumatta. Esim. kantagermaaninen lainasana kuningas taipuu kaikissa suomen sijoissa, vaikka sijoja oli paljon vähemmän kantagermaanissa.

Wiikin ei tarvitse ihmetellä, että käsitykseni mukaan hänen olisi edelleen perusteltava, miksi sanat äiti ja hame ovat nimenomaan kantaskandinaavisia lainoja. Esim. Wiikin mainitsema Jorma Koivulehto pitää sanaa hame kantagermaanisena lainana saksankielisessä ammattilingvisteille suunnatussa esityksessään (viitteitä löytyy mm. teoksesta Suomen sanojen alkuperä).

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Viimeisin kokoava tieteellinen tarkastelu ko. sanasta sisältyy itämerensuomalaisten kielten vanhempien germaanisten lainojen sanakirjaan vuodelta 1991 (Kylstra et al.). Pidän suurena ihmeenä sitä, jos Wiik ei tunne mainittua teosta. Selaileeko hän pelkästään Suomen historiaa käsitteleviä teoksia, joita hän suosittelee minullekin etymologisiksi pikalähteiksi.

Wiikin hahmottelemasta kiekaisusta olen edelleen samaa mieltä: se on pelkkää spekulointia. Mitä tulee musikaalisen aksentin syntyyn skandinaavisissa kielissä, sen ajankohta on edelleen hämärän peitossa.

Kirjoituksessani ilmoitin selvästi, että ko. aksentti on joidenkin tutkijoiden mukaan mahdollisesti ollut jo kantaskandinaavissa. Wiikin mainitsema Einar Haugen käyttää kirjassaan muotoilua any account of their origin and development is based entirely on hypothetical reconstruction (s. 283) ja if (huom!) they did exist in CSc (s. 283). Haugenin teoksen tunnen läpikotaisin, kun olen mm. arvostellut sen Virittäjässä vuonna 1978.

Toisaalta esim. uusimmassa ruotsin kielen historiassa (G. Pettersson, Svenska språket under sjuhundra år, Lund 1996) esitetään, että musikaalinen aksentti kehittyi eräisiin skandinaavisiin kieliin vasta kantaskandinaavisen kauden jälkeen (s. 64). Miksi musikaalinen aksentti olisi germaanisista kielistä vain joissakin skandinaavisissa kielissä, jos kysymyksessä olisi katkeamaton yhteys indoeurooppalaiseen aksenttiin?

Nyt Wiik venkoilee niin, että pitkät loppuvokaalit yhtäältä lyhenivät kantaskandinaavissa, toisaalta eivät lyhentyneetkään. Hän kuvittelee saaristosta löytyvän vieläkin aitoa vanhaa toisen tavun pitkää tai puolipitkää vokaalia (huom. varaus puolipitkää).

Tällainen tapaus olisi ilmeisesti hänen mainitsemansa esimerkki livaa. Esimerkin pitkä loppuvokaali, jos sellaista jossakin on tai on ollut olemassa, ei missään tapauksessa voi olla alkuperäinen (kantaskandinaavinen muoto päättyy äänneyhtymään -een (vrt. saksan leben).

Yleensäkin lyhyen loppuvokaalin -a sekundaarinen pidentyminen ruotsin kielessä on kiistanalainen. Esim. arvostettu äännehistorioitsija Bengt Hesselman ei katso muutoksen liva > livå eräissä murteissa johtuvan loppuvokaalin pidentymisestä (Huvudlinjer i nordisk språkhistoria s. 257). Samalla linjalla on E.O. Bergfors, jonka väitöskirja käsittelee ko. muutosta Taalainmaan murteissa.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Wiik kyselee, onko minulla jotain uutta sanottavaa Turun murteen ruotsalaisista lainasanoista? En ole sellaista luvannutkaan. Onko hänellä itsellään? Suuremmalla syyllä voin nyt vaatia Wiikiltä tieteellistä esitystä ruotsin kielen äännehistoriasta, jos hänellä on siitä jotain uutta sanottavaa.

Wiik raottaakin jo salaisuuden verhoa: keskuudessamme liikkuu suomenruotsalaisia, joiden lyhyttavuisuuden ehdollistaman musikaalisen aksentin voi todentaa fonetiikan laboratorion laitteilla. Mielenkiintoisempaa olisi kuulla se omin korvin.

Wiik ei vieläkään kirjoituksessaan vastaa kysymykseeni, miten hän selittää lounaismurteiden ja viron yhtäläistä äännekehitystä. Onko viron äännekehityksellä eri alkuperä kuin lounaismurteilla vai onko vironkin kohdalla kysymys vironruotsalaisten ääntämisvirheistä?

Wiikin viimeaikaisia kielitieteellisiä olettamuksia (mm. väitetty suomalais-ugrilainen vaikutus kantagermaaniin) on leimannut eräänlainen amatööritutkijan ote: yhtäläisyyksiä poimitaan sieltä täältä ja niistä rakennellaan rohkeita teorioita, vaikka kysymyksessä olisi satunnainen yhtäläisyys. Rohkeidenkin, aikaisemmasta käsityksestä poikkeavien väitteiden esittäminen kuuluu tieteeseen, kunhan niille esitetään perusteluja.

Kirjoitukseni otsake liittyi muuten Wiikin omaan väitteeseen Turun murre syntyi oppimisvirheistä. Kun ruotsalaiset lainasanat eivät ole suomenruotsalaisten eivätkä suomalaistenkaan oppimisvirheitä, Wiik kieltää tahtomattaan ruotsalaiset lainasanat Turun murteessa.

Tämän jälkeen osallistun keskusteluun vain tieteellisellä foorumilla.

Ilkka Hirvonen