Lukijoilta

Havaintoja -kolumni Raimo Vahtera:
Ahneus voittaa järjen

Kirjoittaja Raimo Vahtera on Turun Sanomien päätoimittaja.
Kirjoittaja Raimo Vahtera on Turun Sanomien päätoimittaja.

Kotimaa-lehden päätoimittaja Jaakko Elenius kirjoitti äskettäin, että yritysjohtajien optiot voivat muualla olla hyväksyttyjä palkanlisiä. Suomalaiseen moraali-ilmastoon ne istuvat huonosti. Peruskysymys kuuluu: Miten yhden ihmisen työpanos voi olla satoja kertoja toisen antamaa työpanosta arvokkaampi?

Mikään ei niin pahasti jäydä ihmisten yhteenkuuluvuuden tunnetta kuin älyttömyyksiin kasvaneet tuloerot.

Teologian tohtori ja kirjailija Terho Pursiainen kirjoitti lehdessämme taannoin, että suhteellinen köyhyys ei keskinäisen osakkuuden yhteiskunnassa anna aihetta moraaliseen kaunaan eikä moraaliseen närkästykseen. Suhteellista köyhyyttä on, mutta siihen eivät ole syyllisiä toiset, parempiosaiset ihmiset eikä järjestelmäkään.

Ne jotka kukoistavat, kukoistavat kaikkien toisten, siis myös köyhimmän ihmisen hyväksi. Kaunan ja närkästyksen sijaan on aihetta rationaaliseen rakkauteen eli omaan etuun perustuvaan suopeuteen toisten ihmisten menestystä kohtaan.

Elenius näkee asian kovin toisin kuin Pursiainen. Jos Pursiaisen näkemystä hieman karkeistaa, niin kilometritehtaalle potkitun työntekijän pitäisi vilpittömin mielin iloita entisen johtajansa optiomiljoonista.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Itse kallistun enemmän Eleniuksen kannalle. Joku tolkku pitää palkitsemisessakin olla, vaikka potti sisältäisi rutosti likaisen työn lisääkin.

Optioissa työn ja palkkion yhteys on edennyt niin etäälle, että yhteyttä on vaikea aina edes havaita. Sitä kuvaa osaltaan esimerkiksi Eleniuksen mainitsema satakertainen ero.

Optiohan on amerikkalainen tapa hyödyntää ihmisen ahneus mahdollisimman tuloksellisesti. Suomalainen versio on ollut monissa tapauksissa palkitsevampi. Optioiden lupaamia miljoonia on ollut lähes mahdoton mähliä.

Optioissa ei jaeta yhtiön rahaa. Option maksavat omistajat, osakkeenomistajat. Tällä perustellaan yleensä se, miksi rahaa ei tarvitse jakaa työntekijöille.

Perustelu on pätevä. Se pitää sisällään myös olennaisen muutoksen, joka työpaikkoja näinä tehokkaina aikoina ravistelee.

Toimitusjohtaja, joka yleensä optiot itselleen tai läheisilleen kuittaa, on enemmän omistajien kuin työpaikan edunvalvoja.

Sehän on luonnollista, sanotaan. Niin on. Mutta omistaja, etenkin nopeita voittoja etsivä kansainvälinen omistaja, ei ole välttämättä kiinnostunut pätkän vertaa yrityksestä vaan ainoastaan tuloksesta. Siinä on eroa.

Usein pelkkä ilmoitus siitä, että yritys leikkaa kulujaan pistämällä väkeä pihalle, nostaa osakkeen hintaa.

Omistaja voi tehdä tuloksensa myös firman myynnillä tai alasajolla. Paikallinen toiminta tai henkilöstö eivät siinä paina pierun kuoren vertaa.

Toimitusjohtaja, joka on optionsa realisoinut, on samalla turvannut taloudellisen tulevaisuutensa - kävi firman miten kävi.

Muiden työntekijöiden taloudellinen tulevaisuus on useimmiten sidoksissa yritykseen. Heitä kiinnostaa paitsi yrityksen tulos myös sen tulevaisuus ja hengissä säilyminen, työn jatkuminen.

Meillä puhutaan yhä siitä, miten henkilöstö on yrityksen voimavara. Siihen ei tulosta metsästävä saneeraus istu, eivätkä satakertaiset palkkioerotkaan.

Miten voi tuloksellinen työilmapiiri syntyä ja säilyä tilanteessa, jossa pääjoukko saa painaa työtä entistä kovempaa tahtia mutta entistä suuremmassa epävarmuudessa ja samanaikaisesti omistajat palkitsevat pienen etujoukon.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Toimitusjohtaja, jonka motto on 'työkavereille ei jätetä', on varmasti tehokas tuloksentekijä, mutta onneton hengenluoja.

Pienyrityksissä tilanne on usein päinvastainen. Omistaja-toimitusjohtaja maksaa selkänahastaan työntekijöidensä palkat.

Jos mikään muu ei jousta, hän joustaa. Työntekijöillä on saavutetut edut, yrittäjällä yrittämisen ilo.

Parhaassa tapauksessa kaikki kuitenkin toimivat yhdessä niin, että yritys selviää sekä hyvistä että huonoista päivistä.

Silloin järki voi voittaa ahneuden.