Lukijoilta

Vanhusliike unohtanut
omaisten välittämisvastuun

Viime alkoina julkisissa tiedotusvälineissä runsaasti palstatilaa ja aikaa saanut vanhustenhuoltomme nykytilasta huolestunut kansanliike on unohtanut kampanjassaan liki täysin omaisten vastuun välittää vanhuksistaan. Huomiota on kiinnitetty ensisijaisesti kuntien viranomaisten tämänhetkisten työtapojen tuomitsemiseen. Tämän rinnalla on vaadittu hoitohenkilöstön tuntuvaa lisäystä ja uudenlaista asennoitumista vanhuksiin.

Tämän kampanjan onnistumiseksi kerätään parhaillaan kansalaisten nimiä adresseihin mm. kuntien kirjastoissa. Näiden listojen saatteena ei ole kuitenkaan lainkaan toimintasuunnitelmaa tämänhetkisten väitettyjen puutteiden korjaustoimenpiteistä. Niinpä liikkeen kannattajiksi ilmoittautuvat kansalaiset joutuvatkin mukaan lähes sokkoina, tietämättä juuri lainkaan, mihin he sitoutuvat.

Toki vetoomus voimavarojen lisäämisestä vanhustenhuoltoon on sinänsä aiheellinen. Kuntien sosiaalitoimen menojen leikkaamishuumassa vanhustenhuoltoonkin on jouduttu kajoamaan. Onhan se hyvin monissa kunnissa jopa suurempi menorasite kuin lasten päivähoidon järjestäminen. Kuntien kokonaismenoista taas sosiaali- ja sivistystoimen kustannukset ovat ylivoimaisesti merkittävimmät.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Yhteiskuntarakenteemme muuttuessa viime vuosikymmeninä taajama-asumis- ja palkkatyökeskeiseksi on vanhusten kyky tulla toimeen lähiomaistensa turvin heikentynyt ratkaisevasti. Ovathan vanhukset olleet pääsääntöisesti se ryhmä, joka on jäänyt entisille asuinsijoilleen, työikäisen väestön suunnistaessa työn perään. Jopa lasten jäädessä samalle paikkakunnalle on vanhus saatettu jättää alkuperäiseen kotiin ja nuoremmat ovat perustaneet oman pesueensa kenties useidenkin kilometrien päähän. Samalla yhteys vanhempiin on heikentynyt.

Ongelmaksi vanhuksista huolehtiminen sukulaisten turvin on muodostunut kuitenkin mahdollisten välimatkaesteiden lisäksi kolmesta syystä. Nuoremman sukupolven työsidonnaisuus on toki ollut näistä tärkein. Toiseksi on tullut vanhusten pidentynyt elinikä. Parantuneesta sosiaali- ja terveydenhuollosta on koitunut seurauksena se, että takavuosien luonnolliset kuolemat ovat tulleet entistä myöhemmin. Tämän päivän vanhus saattaa tulla hoitoon terveyskeskukseen tai vanhainkotiin vasta yli 80-vuotiaana. Hän voi olla siinä vaiheessa jo täysin autettava, mahdollisesti jopa aivan muistamaton.

Ongelmaa pahentaa entisestään vanhuusikään ehtineen väestön raju kasvu. Se on sitonut viime vuosina sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstön voimavarojen käytön aivan äärimmilleen. Vaikka henkilöstöä ja palvelupisteiden paikkamääriä onkin tuntuvasti lisätty, tuskin missään kunnassa vanhusten kaikkia tarpeita on pystytty kaikilta osin tyydyttämään.

Kuntien vanhustenhuollosta vastaavien viranomaisten kyky puolustautua omaisten esittämiä palvelutason laskusyytöksiä vastaan ei ole kovin hääppöinen. Onhan nimittäin peräti lainsäädäntöteitse määrätty kunnille velvollisuus huolehtia kaikista avun tarpeessa olevista vanhuksistaan. Samanlaista velvoitetta ei ole enää vuosikymmeniin ollut omaisilla.

Niinpä tänä päivänä jokainen omainen, joka ei enää halua miltään osin huolehtia avun tarpeessa olevasta sairaasta vanhuksestaan, voi lykätä hänet kunnan harteille ja unohtaa hänet täysin siihen saakka, kunnes perunkirjoituksen jälkeen päästään tasaamaan hänen omaisuuttaan.

Mikään säädös ei velvoita omaisia välittämään vanhuksesta edes sen vertaa, että kävisi jouluna tai muuna juhlapäivänä vanhusta katsomassa, vaikka asuisi samalla paikkakunnallakin. Ei tarvitse käydä kertaakaan ulkoiluttamassa, ei lukemassa huononäköiselle lehtiä, ei auttamassa toimintakyvyltään hidastunutta pukeutumisessa tai syömisessä, ei liioin kertomassa ajankohtaisia kuulumisia sukulaisista. Tämäntyyppisissä varsinaiseen perushoitoon kuulumattomissa tehtävissä vanhuksen omaiset voisivat kuitenkin olla yhä enenevässä määrin avainasemassa.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Matti Martikainen
lääninsosiaalitarkastaja
Länsi-Suomen lääninhallitus