Lukijoilta

Pääkirjoitus 15.3.1998:
Kylliäis-päätös osoitti kirkolta
viisasta suvaitsevaisuutta

Pastori Antti Kylliäinen on huojentunut mies. Helsingin hiippakunnan tuomiokapituli vapautti hänet äänin 4- 1 harhaoppisuussyytteistä.
Pastori Antti Kylliäinen on huojentunut mies. Helsingin hiippakunnan tuomiokapituli vapautti hänet äänin 4- 1 harhaoppisuussyytteistä.

Kysymys opin oikeellisuudesta on seurannut kristillisiä kirkkoja läpi historian. Luterilaisuuden synnylle se oli suorastaan ratkaiseva ponnin. Ellei Martti Lutheria olisi tuomittu oman aikansa katolisen kirkon harhaoppiseksi, protestanttinen uskonpuhdistus olisi todennäköisesti jäänyt tekemättä.

Vaikka Wittenbergin teeseistä, inkvisitioista, noitavainoista ja Juhana-herttuan Punaisesta kirjasta on kuljettu pitkä taival, yhä kirkoissa törmätään oppiskismoihin. Suomen luterilaisessa yhteisössä ne ovat tosin olleet tällä vuosisadalla melko harvinaisia.

Vanhan kirkkolain aikana vuosina 1950-1969 tuomiokapitulit käsittelivät vain kolme harhaoppikantelua. Yksikään niistä ei johtanut vaadittuihin rankaisutoimiin.

Uuden lain nojalla syytteen on saanut myös arkkipiispa John Vikström. Hänen homosuhteita käsittelevistä lausunnoistaan tehdyn kantelun tuomiokapituli hylkäsi 1993.

Tuorein, helsinkiläisen Pakilan seurakunnan pastoria Antti Kylliäistä vastaan nostettu prosessi oli kirkon kannalta tavallista kiperämpi. Viime syksynä julkaistussa kirjassaan Kylläinen esitti näkemyksiä, jotka koskevat kristillisen uskon syvintä, vaikeatajuisinta ja salatuinta ainesta.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Kirja synnytti oppihurskaiden piirissä suuren suuttumuksen. Sen kerettiläiseksi leimattu sisältö kiteytyi kahteen teesiin: Jumala ei ole kaikkivaltias, eikä helvettiä ole olemassa.

Kaikki pääsevät taivaaseen -pamfletista tuli myyntimenestys. Sen sanoma oli huojentavaa eliksiiriä tavallisille luterilaisille, joiden käsitystä kirkon opista leimaa perinteisesti synnin raskas synkeys, tuomion odotus ja ikuisen kadotuksen pelko.

Opin puhtauden vaalijat kokosivat rivinsä. Vuoden loppuun mennessä Kylliäisen kirjasta ja kannanotoista tehtiin Helsingin hiippakunnan tuomiokapitulille viisi kantelua. Allekirjoittajia oli kaikkiaan hyvän alun viidettä tuhatta. He vetosivat kirkkolain pykälään, jonka mukaan kirkon tunnustuksesta poikkeava pappi tulee pidättää virastaan.

Keskeinen rooli asian tuomiokapitulikäsittelyssä oli piispa Eero Huovisella. Hän kävi Kylliäisen kanssa perusteellisia teologisia keskusteluja ja esitti niiden nojalla, etteivät kantelut anna aihetta enempiin toimenpiteisiin. Tuomiokapituli asettui samalle kannalle äänin 4-1.

Julkisuuteen kerrotusta päätellen papin ja piispan dialogissa oli molemmin puolin vilpitön halu perata jännitteistä asiaa.

Vaikeimmassa, Jumalan kaikkivaltiutta koskevassa ristiriidassa Kylliäinen tarkensi kantaansa niin, että se oli sovitettavissa kirkon virallisen opin raamiin. Vaikka hengellisiä ja teologisia kysymyksiä jäi edelleen auki, Huovinen vakuuttui Kylliäisen tahdosta sitoutua luterilaisen kirkon uskoon (HS 12.3.).

Huovisen pohjustama tuomiokapitulin vapauttava päätös osoittaa kirkolta viisasta suvaitsevaisuutta. Se viestii, että kristiyhteisössä on tilaa hengelliselle etsiskelylle, uusille ajatuksille ja kriittiselle pohdinnalle. Kirkon tunnustuksellinen perusta kyllä kestää, vaikka seinien laveutta ja katon korkeutta vastakin koetellaan.

Kaikkia ratkaisu ei tietenkään tyydytä. Kirkon menneisyys on sankkanaan kirjanoppineita ja fariseuksia, jotka tuntevat ainoan oikean totuuden ja tietävät, kenen usko on oikea ja kenen väärä. Heidän kaltaisiaan riittää Suomen luterilaisissakin yllin kyllin.

Suvaita suvaitsemattomia; myös siinä on elävän ja kehittyvän kirkon jatkuva haaste.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy