Kolumni Reijo Koski:
Arktista hysteriaa
Yrittäminen ja kilpailu kuuluvat oleellisena kapitalistiseen markkinatalouteen. Ne on havaittu hyväksi ja siunaukselliseksi koko yhteiskunnalle myös Suomessa. Erityisen näyttävästi ovat viime aikoina kunnostautuneet kilpailun saralla kunnat. Arktista hysteriaa on havaittavissa.
Varsinkin menneiden lamavuosien seurauksena kunnat ovat joutuneet kilpailemaan ja kamppailemaan jopa olemassaolostaan. Eikä tietenkään syyttä. Suomessahan on kuntia kuin Vilkkilässä kissoja sinnikkäänä muistona ajalta, jolloin kunnallisen itsehallinnon häikäisevä lumous peitti alleen kaikki pienuudesta johtuvat ongelmat. Suomen runsaat viisi miljoonaa asukasta on jakautunut hyvin epätasaisesti 452 kunnan alueelle.
Yleinen ja samalla aika luontevakin suuntaus näyttää olevan, että suuret kunnat tulevat suuremmiksi ja pienet pienemmiksi. Pienten on siten pyrittävä kilpailemaan olemassaolostaan kaikin käytettävissä olevin keinoin. Väkiluvun väheneminen on vakava paikka isossakin kunnassa, saati sitten pienessä. Se on suorastaan elämän ja kuoleman kysymys.
Pisimmälle tässä katkerassa kunnan elinkelpoisuuden ja samalla synnytyssairaalan säilyttämisen taistelussa on nähdäkseni mennyt se pohjoissuomalainen kunnanjohtaja, joka on luvannut maksaa tuhannen markan synnytyspalkkion jokaisesta ensi lokakuussa kunnan väkilukutilastoa kaunistamaan ilmestyvästä lapsesta. Ja mikä kunnioitettavaa; omasta pussistaan eikä kunnan kassasta.
Siinäpä oiva esimerkki Varsinais-Suomenkin monille pienille muuttotappiokunnille ja niiden johtajille. Muutos voi olla pienestä kiinni. Yksi yö voi muuttaa kaiken, jos kuntalaiset ottavat tosissaan kunnallisen itsenäisyyden takaamistehtävän.
Ikävä kyllä, puolet suomalaisista on tuoreen Gallup-tutkimuksen mukaan sitä mieltä, että kuntien lukumäärää sopii reilusti vähentää. Liittää pienemmät suurempiin. Tarjoa siinä sitten synnytyspalkkioita tai muita porkkanoita.
Mutta eipä hätää, toinen puoli suomalaista on sitä mieltä, että ihmisten onni asuu pienissä kunnissa. Eläköön kilpailu ja kamppailu elinkelpoisuudesta kaikilla lohkoilla.
Tosiasiaksi jää, että suurin osa suomalaisista on valmis hävittämään suuren osan kunnista. Mutta vain yhdellä ehdolla. Hänen oma kuntansa on säilytettävä.
Haasteet kuntien keskinäisessä kilpailussa ovat kovat. En nyt tarkoita pelkästään sitä epätasaista kamppailua, jota Turku ja Rovaniemi käyvät Suomen virallisen joulukaupungin asemasta. Siinä taistelussa eivät ole vastakkain vain kaupungit. Kysymyksessä on myös kamppailu luonnonjärjestystä vastaan. Jos nimittäin lumi katsotaan yhdeksi tärkeäksi joulun rekvisiitaksi. Ja pakkohan se on katsoa.
Jos on epätasaisuutta Turun ja Rovaniemen joulukaupunkiottelussa, niin miten ollenkaan voisi luonnehtia Helsingin ja Kemin lumikaupunkiottelua.
Sääliksi käy hesalaisia, jotka torvet soiden lähtivät haastamaan kemiläiset jaloon lumilinnakilpaan. Viikosta toiseen olemme tiedotusvälineistä saaneet katsella, miten säiden lannistaminakin helsinkiläiset lumilinnaherrat jaksavat pitää lippua korkealla. Vähäiset kuraiset lumikasat vaneristen linnarakennelmien juurella muodostavat lohduttoman näyn. Ja herrat katsovat epäuskoisina mutta toiveikkaina vettä vuotavalle taivaalle.
Kemiläisille näissä oloissa nauru maittaa. Mitäs lähtivät etelän miehet pohjan poikien apajille.
Hyvälle idealle on aina löytynyt matkijoita niin Suomessa kuin muuallakin. Myös paikkakuntien välisessä kilpailussa pyritään surutta käyttämään hyväksi muiden menestystietä.
En vain oikein ymmärrä, miksi mustan talven Helsingin pitäisi rynniä kemiläisten lumilinnareviirille.
Ehkä vielä näemme senkin päivän, jolloin Eeva-Riitta Siitonen maksaa tonnin jokaisesta tiettynä ajankohtana syntyvästä helsinkiläislapsesta, ettei Kätilöopistoa lakkautettaisi.
Kirjoittaja Reijo Koski on Turun Sanomien artikkelitoimittaja.
