Tämän joulun kirjallinen elämys - niin minulle kuin monelle muullekin - on ollut Seppo Heikinheimon muistelmat. Kuten toimittaja Kimmo Lilja (TS 20.12) otsikoi, ne viilsivät ja viihdyttivät. Mätämunan muistelmista tuli myös avuttoman surulliseksi. Mikä on tämä yhteiskunta, joka ei siedä erilaisuutta, ei edes luovuuden ja lahjakkuuden alalla? Ei koulussa eikä työelämässä.
Vastaus Kimmo Liljan kysymykseen, mikä jo varhain rikkoi lahjakkaan, uutteran ja kunnianhimoisen pojan sielun, voisi löytyä professori Kari Uusikylän teoksesta Isät meidän - luovaksi lahjakkuudeksi kasvaminen. Vaikka tuntuu naiivilta, luulen, että eräs syyllinen - Heikinheimon isä meidän - on ollut Munkkiniemen yhteiskoulun matematiikan lehtori Luvela. Niin selvästi Heikinheimo vastauksen lukijalle tarjoilee. Kantavana teemana kirjan alusta loppuun.
Yhteiskunnan kannalta on lohdullista, että opettajien koulutuksessa nykyisin vannotaan yksilöllisyyden ja luovuuden nimeen. Jokaisella lapsella pitäisi olla oikeus omien henkisten edellytystensä mukaiseen koulutukseen.
Käytännössä taloudellisesti ahtaalle ajetut koulut ja työyhteisöt ovat kaukana luovuudesta. Harvassa taitaa olla se työpaikka, jossa vallitsee vapaus, luottamus, rohkea riskinottaminen, dynaamisuus, pyrkimys uusien ideoiden tuottamiseen ja aikaa niiden kypsyttelyyn, leikinomaisuus, työn haastavuus, rakentavat väittelyt ja konfliktien niukkuus.
Luovan ajattelun sijasta lama on opettanut meidät käyttämään erilaisia leikkureita ja juustohöyliä. Siivu, siivu, siivu. Siinä ei paljon tarvita luovuutta eikä lahjakkuutta. Eikä matematiikkaa.
Konkreettisesti koen Heikinheimo-Uusikylän hätähuudon henkilökohtaisen ajankohtaisena. Olen ollut mukana tekemässä elämäni huonointa kulttuurilautakunnan budjettia. Kaupunginkirjasto, maakuntamuseo ja kaupunginteatteri laitettiin toteuttamaan mahdotonta matemaattista budjettiyhtälöä. Lehtikirjoittelusta päätellen opettajat kamppailevat vähintään yhtä mahdottomien yhtälöiden parissa.
Armeijan käyneet tietävät, mihin mahdottomien käskyjen antaminen johtaa. Taistelutahto ja -teho laskee, moraali rakoilee eikä esimiehen arvostus ainakaan nouse.
Korpin siipi suhahti, kuiskasi edustajakollegani kerran lohdutukseksi erään kulttuuri-instituution häpeällisessä kuolinkokouksessa. Minusta korpin siipi suhahtelee nykyisin turhan usein Turun päätöksenteossa. Työntekijöiden voimavarat ja työaika valuvat hukkaan heidän osallistuessaan vuodesta toiseen kuolettaviin säästötalkoisiin sen sijaan, että he saisivat tehdä sitä, mihin heidät on verovaroin palkattu ja mihin he ovat saaneet koulutuksensa, eli tuottamaan palveluita kuntalaisille.
Jouluaattona huomasin ilokseni, että Jyrki Vuoren Turun linnantonttu on hyvissä voimissa. Seitsemäntoista vuoden tauon jälkeen hän näkyy liikkuvan taas Aurajoen rannoilla. Rohkenenkin pyytää, että Te arvoisa Tonttu, ohimennessänne, muistaisitte kaupunkimme isiä meidän pienellä kirjalahjalla. Mätämunan muistelmien ja Uusikylän teoksen lisäksi voisi Golemanin Tunneäly olla paikallaan.
Kaikesta huolimatta: Hyvää uutta vuotta.
Kirjoittaja on Turun kaupunginvaltuutettu (sd) ja kulttuurilautakunnan jäsen.
