Tutustuttuani EU:n Natura 2000 -ohjelmaan ja sen suomalaiseen versioon, on surkuhupaista havaita, että näillä kahdella on suurinpiirtein yhtä vähän yhteistä kuin yöllä ja päivällä. Yhteistä on ehkä vain nimi, jonka turvin Suomen ympäristöviranomaiset yrittävät toteuttaa ennen toteutumattomia toiveitaan.
Kun meillä halutaan suojella satamat, lentokentät, valtatiet, kaivosalueet, metsät, rannat, suot, saaristot, maat ja mannut, on totisesti kyse vallan muusta kuin EU:n habitat- ja lintudirektiivistä. On kyse turhautumisesta, toteutumattomista toiveista ja yksityisomaisuuden sosialisoinnista sekä lukemattomien, eri aloja edustavien kansalaisten työpaikkojen ja elinkeinojen tuhoamisesta.
EU:n Natura 2000 -ohjelma ei vaadi viittätoista prosenttia Suomen pinta-alasta suojeltavaksi. Sitä vaatii Suomen ympäristöministeriön laatima ohjelma. EU:n suositus suojelualueen kooksi on viisi prosenttia. Sillä saavutetaan toivottu suotuisan suojelun taso. Monet maat eivät aio suojella edes tuota viittä prosenttia. Suomen ympäristöministeriön suunnitelma on siis kolminkertainen EU:n suositukseen verrattuna!
o tästä voimme päätellä sen tarkoitusperien olevan muualla kuin EU:n habitat- ja lintudirektiivin toteutuksessa. Tästä selviää myös, ettei EU halua viedä rantojamme ja metsiämme Brysseliin. Sitä haluaa oman maamme ympäristöministeriö.
Natura-alueisiin liittyvät myös niitä ympäröivät suojavyöhykkeet. Vyöhykkeen laajuutta ei etukäteen ilmoiteta. Se voi leveydeltään olla esim. 5 m, 100 m, kilometri tai jotain muuta. Se määritellään aina erikseen, kulloisenkin tarpeen mukaan. Kyse on siis todella laajoista ja epämääräisistä alueista. Suoalueilla ympäristöviranomaisten tarkoitus on tukkia reunaojat, jolloin vesi pääsee tuhoamaan laajalti ympäröivää metsää ja peltoa.
Valitettavan alhaista tasoa ja arroganssia osoittaa tapa, jolla Natura 2000 -ohjelma yritetään Suomessa toimeenpanna. Maanomistajiin, joita asia koskee, ei vieläkään ole otettu mitään henkilökohtaista yhteyttä. Kuulemistilaisuudessa on ilmoitettu mitä keneltäkin suunnilleen on tarkoitus ottaa. Tarkat pinta-alatiedot puuttuvat yhä.
Mahdollisista korvauksista ei ole annettu mitään tietoa. Yleisten tiedotusvälineiden kautta olen kuullut, että valtiovarainministeriöllä ei ole tähän projektiin antaa penniäkään, ja että edellisetkin suojelualueet ovat suurelta osin korvaamatta. Toisin on muissa maissa. EU korostaa avoimuutta ja neuvottelua positiivisessa hengessä. Niinpä muualla asia hoidetaan sivistyneesti, neuvotellen ja vapaaehtoisuuden pohjalta.
Ympäristöviranomaiset tarjoavat joka käänteessä Kreikkaa suojelun esimerkkimaaksi Suomelle. Ei tarvitse olla erityisen älykäs huomatakseen, että Kreikan puuttomat, suolaisen meriveden pieksemät kallioluodot ja Suomen tuuheat metsät eivät mitenkään voi olla vertailukelpoiset suojelukohteina.
EU:n ohjeen mukaan tulee suojelussa huomioida myös taloudelliset ja sosiaaliset näkökohdat. Suomessa ne on jätetty täysin huomioimatta.
Direktiivin toimeenpanossa on turha vedota kiireeseen. Suomi on nuori EU-maa. Mikäli viranomaisemme olisivat vaivautuneet anomaan, Suomelle olisi taatusti myönnetty lisäaikaa ja asia olisi voitu hoitaa rauhallisesti, kaikessa yhteisymmärryksessä, kuten muissakin maissa tehdään. Aikalisää on varmaan vieläkin mahdollisuus saada, mikäli sitä halutaan anoa.
Suositankin, että ympäristöviranomaiset unohtavat salailun ja kyräilyn ja EU:n ohjetta noudattaen mitä pikimmin aloittavat neuvottelut asianosaisten kanssa avoimin mielin ja positiivisessa hengessä, kuten muissakin EU-maissa tehdään.
Hertta Lumme
Bryssel
