Irakin ja YK:n välillä on käyty kädenvääntöä aina siitä asti, kun Yhdysvaltain johtama liittouma murskasi vuoden 1991 Persianlahden sodassa Irakin joukot, jotka olivat edellisvuoden elokuussa hyökänneet Kuwaitiin. Sodan päätteeksi kirjatuissa rauhanehdoissa Irak alistettiin YK:n asetarkastajille, joiden johdolla maailmanyhteisön on määrä varmistaa, ettei Irakilla ole varastossaan tai tekeillä uusia joukkotuhoaseita.
Irak on alusta asti vastustanut asetarkastajien toimintaa maassaan loukkauksena suvereniteetilleen, ja ajoittain se on kärjistänyt tilanteen niin pitkälle, että Yhdysvallat on turvautunut ohjusiskuihin palauttaakseen Bagdadin takaisin järjestykseen.
Viimeisin Irakin ja YK:n asetarkastajaryhmien välinen voimainkoitos alkoi Irakin päätöksestä karkottaa maasta kolme amerikkalaista asetarkastajaa ja muutenkin kieltäytyä yhteistyöstä nimenomaan Yhdysvaltain edustajien kanssa. Päätös sai YK:n protestiksi keskeyttämään hetkeksi kaikkien asetarkastajiensa toiminnan maassa ja turvallisuusneuvoston varoittamaan vakavista seurauksista, mikäli Irak ei peru päätöstään.
Tuorein kriisi Irakin ja YK:n välillä johtuu samasta ristiriidasta, joka on ollut vallalla Persianlahden sodan loppuratkaisusta asti. Sota murskasi Irakin armeijan mutta jätti maan poliittisen johdon ennalleen. Irakin johdossa istuu edelleen Saddam Hussein, eli mies joka paitsi päätti hyökkäyksestä Kuwaitiin on edelleen valmis haaveilemaan uudesta sotilaallisesta jälleenvarustelusta heti, kunhan YK:n tarkastajista vain päästäisiin eroon.
YK:n jäsenvaltioiden ja erityisesti turvallisuusneuvoston piirissä Saddam on menettänyt luottokelpoisuutensa jo ajat sitten ja sikäli asetarkastuksista ei hevin luovuta niin kauan kuin Bagdadia isännöivät sen nykyiset hallitsijat. Kaikki edellytykset pitkälle uuvutustaistelulle ovat siis jatkossakin olemassa, ellei valta Bagdadissa sitten tavalla tai toisella vaihdu.
Varmaa ainakin on, ettei Irak voi saavuttaa mitään pysyvää etua uhmaamalla YK:ta karkotuspäätösten kaltaisilla toimenpiteillä. Avoin uhma pikemminkin tiivistää turvallisuusneuvoston yksimielisyyttä siitä, että Irak on edelleenkin uhka lähialueensa turvallisuudelle ja siksi jatkuvan valvonnan tarpeessa. Tälläkin kertaa sekä Venäjä että Ranska - jotka ovat osittain toivoneet pakotelinjan lieventämistä Irakia kohtaan - asettuivat Yhdysvaltain rinnalla heti, kun Irak alkoi jälleen kerran osoittaa omavaltaisia otteitaan.
Muunlaiseen reaktioon ei ulkomaailmalla olekaan varaa. Irak on Saddamin johdolla käynyt viimeisen kahden vuosikymmenen aikana jo kaksi veristä hyökkäyssotaa eikä siksi ansaitse lempeämpää kohtelua, ennen kuin maassa tapahtuu selvä poliittinen suunnanmuutos ja maan rauhoittumisesta saadaan pitävät takeet.
Kymmenen pisteen kysymys on, onko sellaisia takeita ylipäänsä mahdollista saada, ennen kuin Saddam Hussein on tavalla tai toisella raivattu pois Irakin johdosta. Nykyisellään tyhmästä päästä kärsii koko Irakin valtioruumis.
