Päivän Pistot -kolumni
Aimo Massinen:
Diana kuoli, mediatuote elää

Kuka on syyllinen? Lähes kahden promillen kännissä valtavaa ylinopeutta ajanut autonkuljettajako?

Entä Dodi al-Fayed? Eikö juuri tämä miljonääri ollut isäntä onnettomuusautossa? Hänkö käski auton tappavaan vauhtiin?

Mikä osuus syyllisyydestä lankeaa Dianan turvamiehelle, joka ei huolehtinut edes siitä, että Walesin prinsessan turvavyö olisi ollut mielettömässä menossa kiinni?

Toistaiseksi syyteuhka on langennut vain Dianaa ahdistelleiden paparazzi-kuvaajien ylle. Miksi heidän työnantajansa, skandaalilehtien kustantajat eivät ole häkissä?

Ehkä me kaikki julkkisten tirkistelijät olemme osasyyllisiä? Vai olisiko parempi vain Tuntemattoman sotilaan Hietasta mukaellen todeta: - En mää syyllisi kaippa yhtikäs. Dianaa ja häne plyyki laupiast hymy mää kaippa.

Kun kuulin mökillä korvaradiosta sunnuntaiaamuna uutisen Dianan kuolemasta, kieltämättä se säväytti tällaista turtunuttakin tapahtumien seuraajaa. Vain John F. Kennedyn ja Olof Palmen murhat hätkäyttivät aikanaan vielä enemmän.

Sen sijaan esimerkiksi Marilyn Monroen, Elvis Presleyn tai John Lennonin kuolemat eivät aiheuttaneet samanlaista mielen liikahdusta.

Sadat miljoonat ihmiset itkevät nyt Dianan muistoa. Tapahtumalle mediassa annettu huomio ei ole järjellisessä suhteessa muihin uutisiin. Ihmisten tunteilla tehdään nyt isoa rahaa. Tungos Diana-haaskalla näkyy jo paperin myyntikäyrässäkin.

Miksi Dianan kuolema järkyttää meitä niin syvästi? Maailmassa kuolee koko ajan ihmisiä kuin kärpäsiä, mutta niille emme juuri korvaamme lotkauta.

Kuitenkin Diana oli samaa lihaa, luuta ja verta kuin me muutkin ihmiset. Hänelläkin oli omat heikkoutensa - aviorikoksineen kaikkineen.

Mutta onnettoman lapsuuden viettäneelle ja prinssi Charlesin pettämälle pikku prinsessallemme me olimme antaneet kaiken anteeksi. Päinvastoin me ihailimme hänen hyvyyttään, kun prinsessa kiersi Äiti Teresan tavoin lohduttamassa maailman köyhiä ja sairaita.

Ihmiset kaipaavat myyttejä ja idoleita. Jos palvottavia ei luonnostaan ilmesty, nykyajan media synnyttää niitä.

Diana jos kuka oli mediatuote. Tuskin kenestäkään muusta kuninkaallisesta on kirjoitettu yhtä paljon kuin Dianasta. Hän oli maailman tunnetuin nainen.

Dianalla itsellään oli tähän kuuluisuuteen varmasti omat ansionsa, mutta suuri osa legendasta tehtiin tyhjästä, kuninkaallisesta ihmissuhdehömpästä.

Englannin kuninkaallisten syrjähyppyjä on seurattu vuodesta toiseen tiiviimmin kuin Kauniita ja Rohkeita. Mitenkähän mieletön murhe maailmaan syntyisi siitä, jos Ridge Forrester riutuisi kuolemaan aidsin kynsissä?

Dianasta tulee marttyyri ja pyhimys. Englannin kuningashuonekin yrittää pönkittää horjuvaa asemaansa korostamalla, tosin vähän jälkijättöisesti, suruaan hänen poismenonsa johdosta.

Kuningashuoneen tulevaisuus olisi pelastettu pitkäksi aikaa, jos prinssi Charles ilmoittaisi luopuvansa kruununperillisen asemasta poikansa - siis Dianan pojan - prinssi Williamin hyväksi. Charles voisi silloin vetäytyä rauhassa Camillansa kainaloon.

Näin muuten vielä - Williamin vähän vartuttua - tapahtuukin, sanokaa minun sanoneen!

Papparazzien toiminnasta on Dianan kuoleman yhteydessä kirjoitettu liikaakin, mutta itse ilmiö on kyllä huolestuttava. Kun ihmiseltä, vaikkakin julkiselta ihmiseltä, viedään kokonaan hänen yksityisyytensä, hän ei ole oikeastaan enää ihminen, vaan esine, julkinen näyttelyesine.

George Orwell kirjoitti aikanaan tulevaisuuden maailmasta, jossa viranomaisten kamerat valvovat kaikkia tekemisiämme. Se on paljolti jo tapahtunut, mutta Orwellkaan ei osannut ennustaa kaupallisten kameroiden saalistusta yksityisyytemme kustannuksella.

Mikä pahinta, ilmiö laajenee koko ajan. Skandaalitoimittajilla on meilläkin avustajaverkkoja, jotka ilmiantavat rahasta yhä mitättömämpiä julkkiksia.

Kun prinsessa Diana siunataan tänään viimeiseen lepoonsa Westminster Abbeyssa, tämä mediatuote on yhä jättiuutinen.

Toivottavasti sydänten kuningatar ei enää joudu Taivaallisten Sanomien lööppeihin, sillä kuoleman rajan taakse papparazzienkaan kamerat eivät yllä. Dianan muistolla rahastetaan kylläkin varmasti vielä vuosikymmeniä.

Kirjoittaja Aimo Massinen on Turun Sanomien päätoimittaja.