Koronapäiväkirja: Minna Salakarin ja perheen etätyö- ja opiskeluarkea

Mikko Viitanen

Turun ammattikorkeakoulun opettaja ja projektipäällikkö Minna Salakari ryhtyi pitämään koronapäiväkirjaa, kun koko perhe päätyi työskentelemään ja opiskelemaan etänä. Kaiken muun lisäksi Salakarin oma väitöstilaisuus on tulossa toukokuussa.

Hän toivoo, että päiväkirjasta on vertaistukea muille samassa tilanteessa oleville.

8.4. Kaikenlaisia kevätpuuhia

Kirjailija Tommi Kinnusen twiitissä uumoiltiin, että pääsiäinen tulisi vasta, kun rairuoho on kasvanut. Apua, olin unohtanut rairuohon! Tajusin tämän vasta, kun luin aamutuimaan Twitteriä. Jos on unohtanut koko rairuohon, tuleeko pääsiäinen ollenkaan? Meidän pääsiäinen taitaa olla peruttu. Mutta ei hätää, peruttu tässä on kaikki muukin, ajattelin. Päätin, etten enää ala mitään ruohoja istutella. Kahdeksanvuotiaskaan ei ole niitä kaivannut, eikä koulun askartelu- ja käsityötehtävissä ole vinkattu mitään rairuohon suuntaan. Pohdin myöhemmin ääneen miehelle, että voisimme istuttaa terassille kevään tulevana viikonloppuna. ”Mitä?!” Joko hän ei kuullut tai sitten hänestä terassinkin istutukset saisivat jäädä.

Kun olin selvinnyt rairuohon aiheuttamasta ensijärkytyksestä ja tehnyt nopean päätöksen siitä, että en enää istuta ruohoa, klikkasin Optimaan tutkimaan palautettuja opinnäytetöitä. Laadin seminaaripäivän ohjelman, arvoin opponentit ja tiedotin opiskelijoita. Tunsin suunnatonta iloa siitä, että palautuskansiossa oli useita töitä – moni opiskelijoista valmistuu keväällä. Päivään sisältyi myös ANKKURI-hankkeen opiskelijoiden etätapaaminen. Olin hiljaa mielessäni kiitollinen, että kaikesta koronasta huolimatta olemme pystyneet jatkamaan hankehommia suunnitelmien mukaan. Kiitin itseäni ja hanketiimiä siitä, että laadimme hyvän riskienhallinnan suunnitelman jo rahoitushaussa. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty!

Tokaluokkalainen aloitti suomen kielen tehtäväkirjan parissa yhdeksältä. En ehtinyt omalta etäkokoukseltani heti neuvomaan ja kertaamaan ohjeistusta, ja puolen tunnin päästä perehtyessäni asiaan tajusin, että aukeama on väärä. Vielä olisi onneksi vartti oppituntia jäljellä. Kahdeksanvuotias suorastaan lysähti kirjansa päälle. ”Koska me tehdään niitä käpylehmiä?”

Keskiviikon lukujärjestys oli aikuisenkin silmin kiehtova: ihmisjakson kertaus, metsäkuntopiiri, käsityössä käpylehmät ja navetat. Tokaluokkalainen pääsi lisäksi viikon perinneretkelle mummon kanssa kahden metrin turvavälillä. Minä kävin luovalla Uittamon ympäri -kävelyturneella sillä aikaa ihan yksin. Totesin, että pään tuulettaminen on ihan yhtä tärkeää kuin kodinkin tuulettaminen.

Kaverin some-aikajanalla kysyttiin, mitä sellaista kaipaa, mitä koronaviruseristäytyminen vei mennessään. Pysähdyin iltapäiväkahvilla lukemaan vastauksia. Suurimmassa osassa haikailtiin kasvokkain kohtaamisia, kahvittelua, kyläilyä ja ihmisen kosketusta – vapautta. Nyökkäilin erityisesti kohdassa ”työtä, kouluja ja tavallista arkea” sekä ”jotakuta hoitamaan lapsia”. Kyllä! Toki nykyisestäkin arjesta on tullut jo jonkinlainen tavallinen (uusi normaali), mutta olen huomannut haikailevani entistä tavallista. Ja lapsen yökyläretkiä. Niitä erityisesti. Esikoinen kaipaa eniten omaa rauhaa, ja ylioppilaskokelas haikailee kalastusreissulle: ”Nyt tulis siikaa mato-ongella!”

Olen huomannut, että korona-aika on tehnyt meistä someilijoita monellakin tapaa. Koska kasvokkain emme voi tavata, kysymme ja keskustelemme, kerromme kuulumisiamme ja kartoitamme kaveripiirin menoa ja meininkiä somessa enemmän kuin aiemmin. Kolmessa viikossa Facebook on täyttynyt yhteisöllisistä avauksista, pitkistä keskusteluista, kannanotoista ja erilaisista arvausleikeistä. Jaamme paitsi elämäämme myös uutisia, meemejä ja videoita – kaikkia viimeksi mainittuja lähinnä koronasta – kaveripiirille. Päättelin, että Facebook on palannut juurilleen: arkisten asioiden ja kuulumisten jakamiseen sekä kavereiden kohtaamiseen. Jopa ihan ilman kuvia.

Tokaluokkalainen palasi leikin alkulähteille ja rakensi käpylehmille navetat kivistä, kaarnasta, sammaleista ja kepeistä. Lehmä sai myös seurakseen hevosen ja kanan. Kävin ihailemassa tuotosta ja muistelin omaa lapsuuttani kaarnaveneineen ja käpyotuksineen Harvaluodon ja Paraisten mökeillä. Ja oho. Mitä näinkään? Ensimmäinen kärpänen. Kaikkien käpylehmien keskellä.

Sulassa sovussa.

Kuten navetassa kuuluukin.

Minna Salakari


7.4. Uusia alkuja

Olin illalla kaukaa viisas, kun päätin leipoa sämpylöitä. Laskelmoin, miten ihanaa olisi aloittaa uusi päivä tuoreen, omatekoisen leivän voimalla. Kokeilin uutta ohjetta kieli keskellä suuta. Muistin hyvin nopeasti isoäitini sanat siitä, että kannattaa aina pysytellä siinä tutussa vanhassa reseptissä – tuorehiiva, juuritaikina ja erikoinen kohotusmenetelmä tuottivat aika matalia kauraleivisköjä. ”Tää taikina haisee aivan kauhealle!” kahdeksanvuotias antoi rehellisen palautteensa jo tekovaiheessa. Hän oli oikeassa. Onneksi maku oli kohdillaan, ja puolipeltiä syötiin jo iltapalaksi.

Hiljaisen työn aikani käytin hanke- ja sähköpostityöhön. Sain myös koottua projektiin liittyvän kampanjan logot ja muut visut yhteen kansioon sekä kerättyä opiskelijoiden osaprojektien tuotoksia toiseen kansioon ja lähetettyä nämä eteenpäin. Tietokone pitäisi siivota, pohdin materiaalia etsiessäni siinä seitsemän hujakoissa.

Ovikello soi jo kahdeksalta. Ajattelin, että vessan kalusteiden asentaja (vihdoin saisimme yläkerran toisen vessan toimintaan!) oli ajoissa liikkeellä. Mutta ovella seisoikin lähetti paketti kädessään. Näytin varmasti kysymysmerkiltä. Kun katsoin tarkemmin pakettia, muistinkin heti tilanneeni pari päivää sitten Paperikauppa Putingista kasan kortteja, kivoja tarroja ja muutaman pienen muistivihon. Olen päättänyt tukea pienyrityksiä pienillä teoilla ja ostoksilla. Ilahdutan sekä itseäni että haastavassa tilanteessa olevia yrittäjiä. Join toisen kupin kahvia ja ihastelin paketin sisältöä. Olin tyytyväinen. Kahdellakymmenelläseitsemällä eurolla tosi paljon mielihyvää suoraan kotiovelle toimitettuna. Ilman postimaksuja. Onko parempaa?

Tokaluokkalaisella oli ”ehkä koko viikon paras päivä”: suomen kielessä tarinan kirjoitusta, liikunnassa Seppo-suunnistusta ja matikassa rahalaskuja. Tarinat ovat selkeästi kahdeksanvuotiaan mielipuuhaa, ja vaadittu sivumäärä täyttyy nopeasti. Lapsi hyräilee. Hän kirjoitti ohjeen mukaisesti juttua Lempistä, joka etäopiskelee. Kun kahdeksanvuotias hyräilee, tiedän, että kaikki on hyvin. ”Äiti, voiks tähän kirjoittaa, että yhtäkkiä Olli ja Annu soitti Lempille Teams-puhelun?!”

Päivän sana oli Teams. Ei pelkästään siksi, että me aikuiset pidämme Teamsit esillä ja käynnissä, vaan myös siksi, että tokaluokkalaisten oma opettaja on päättänyt alkaa pitää kahdesti viikossa ihan oikeaa live-etäopetusta Teamsillä. Toistaiseksi – ainakin tänään – olimme kaikki innostuneita ajatuksesta!

Minä innostuin myös kevätilmasta. Tänään oli tämän kevään lämpimin päivä. Luovuin toppatakista ja talvikengistä ja päätin hankkia uudet aurinkolasit. Teimme jo perinteeksi muodostuneen lounaslenkin ystävän kanssa. Kävelimme pihaa ympäri hieman yli puoli tuntia ja paransimme maailmaa. Ehdimme pohtia nuorison etäkoulunkäyntiä, evakkoasuntoasiaa ja pääsiäispuuhia.

Happihyppelyn jälkeen oli taas kevyempi hengittää ja helppo palata koneen ääreen. Uuteen lentoon. Tunne siitä, että samassa veneessä ollaan, kantaa ihmeen pitkälle.

Kahdeksanvuotias katsoi tilaisuutensa tulleen minun ollessani jumissa iltapäivän viimeisessä Teams-kokouksessa. Kun vapauduin, näin keittiön ikkunasta, kun hän mennä viiletti potkulaudallaan ilman takkia pitkin pihaa. Päätin olla sanomatta asiasta, routa porsaan kotiin ajaa…Tänään oli kuitenkin heti aamusta hymy herkässä ja yläkerran yhteiselo tuntui huomattavasti kepeämmältä kuin eilen. Tässä hetkessä vain sillä oli merkitystä.

Tunnelmat muuttuvat.

Jokainen aamu on ihan uusi alku.

Minna Salakari


6.4. Arkinen rytmi

Onneksi on maanantai. Se oli ensimmäinen ajatukseni aamulla. Vaikka viikonlopuille on kotiohjelmaa ja kaikenlaista sutinaa, minulle on helpotus, kun päiviin tulee älykästä tekemistä. Tänään se tarkoitti webinaarin suunnittelua, valmistuvien opinnäytetöiden lukemista, uusien opinnäytetyöideoiden kommentointia, väitöstiedotteen laatimista, tuutor-tuntia ja ANKKURI-hankkeen uutiskirjeen pohjustustyötä.

Pohdin alkavaa viikkoa ja rytmiä. Säännöllisyyttä ja asioiden toistumista. Kaupassa myyjäkin totesi, että: ”Se on taas maanantai, mutta mikään ei muutu.” Totta tosiaan – päivät kuluvat painollaan, vaikka ei olisi edes kovin tähdellistä tai älykästä tekemistä.

Aamu-uutisten asiantuntijan mukaan korona-ajasta selviää, kun on tuttu ja totuttu arkinen rytmi. Se selkiyttää ajatuksia ja helpottaa kaaoksen tuntua. Yhtä oikeaa rytmiä ei ole, vaan kukin luo omaan elämäänsä, työhönsä ja sisäiseen kelloonsa sopivan tavan rytmittää poikkeusarkensa.

Meillä toimitaan melko samassa tahdissa sekä arkena että vapaalla. Itselleni tärkeintä on, että nykyarjessa toistuvat tietyt elementit: aikaiset aamut, säännölliset ruokailut ja ulkoilut, rajattu ruutuaika ja riittävästi hengittelytaukoja perheen aikuisille, lähinnä minulle. Tokaluokkalaisen kouluhommat tehdään täysin lukujärjestyksen mukaisesti, ja omat työni allakoin tarkasti. Nämä helpottavat tekemisiäni.

Olen tietoisesti yrittänyt päästä pois kaavamaisesta arkitahtisuudesta viimeiset vuodet. Nyt olen kuitenkin joutunut palaamaan hieman tiukennettuun rutiiniin. Vaikka haluaisin olla höveli ja suurpiirteinen, muuttuneessa arjessa sille ei voi antaa tilaa. Sen huomasin tänään, kun jouduin puhumaan hetken pidempään työasioita puhelimessa suljetun oven takana. Tokaluokkalainen unohti tekemisensä, riiteli äänekkäästi toisen tokaluokkalaisen kanssa ja valitti valtavaa koulutöiden määrää. Matematiikastakin oli yhden yön (ja puhelun) aikana kehittynyt tylsä ja typerä kouluaine.

Jos ei ole koko ajan neuvomassa ja kertomassa, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä, homma leviää käsiin, päättelin hermostuksissani. Tokaluokkalainen oli herännyt väärällä jalalla, mikä heijastui koulutehtävien tekemiseen, ulkoiluhetkiin ja perusilmeeseen – oikeastaan ihan kaikkeen. Kaipasin vertaistukea. Olisin halunnut kysyä luokan muilta vanhemmilta, näkyykö kisaväsymys muissakin perheissä jo maanantaina. Olisin tarvinnut jonkun taivastelemaan vallitsevaa tilannetta kanssani viimeistään lounaalla.

Arjessa olisi rytmin lisäksi tärkeää ylläpitää hyvää henkeä. Kun kaikki ovat saman katon alla suurimman osan ajasta, on selvää, että kanssa-asujat alkavat jossain vaiheessa ärsyttää. Kahdeksanvuotiaan käytöstä seuratessa voi havaita myös lähimpien ystävien ajoittain ottavan päähän. Minua hävettää välillä (tänäänkin), mutta psykologiystäväni mukaan se on normaalia ja oikeastaan jopa ihan hienoa, että uskaltaa näyttää tunteensa ja riidellä. Sitähän tehdään vain kaikkein tärkeimpien kanssa…

Ylioppilaskokelasta kiristivät lähinnä ruokalistavalinnat, esikoista ylimääräinen trafiikki ja meteli. Ja juuri, kun ajattelin tilanteen olevan kivasti seesteinen ja työkalenterin hallinnassa, tajusin antaneeni ohjausaikoja pitkälleperjantaille. Tehokasta. Onneksi opiskelijat ihmettelivät kirjallisesti, näinkö joustavasti meillä järjestetään ohjauksia pyhäpäivänäkin. Laskin hiljaa mielessäni ainakin yhdeksäänkymmeneen. Sitten nauroin ääneen. Tästä se viikko taas alkoi.

”Haluuksä pahaa vai hyvää purkkaa?” tokaluokkalaiset hieroivat sovintoa omalla tavallaan.

Minä mietin, kuka edes valitsee pahan purkan.

Minna Salakari


5.4. Ilmiöitä

”Äiti, mä näin kamalaa unta käärmeestä, joka roikku puussa. Sit sä silitit sitä ja sanoit, että tää vaan nukkuu, et tulkaa silittää. Sit se käärme alkoi jahtaa meitä!” Nappasin tytön viereen, vedin peittoa tiukemmin päälleni ja totesin, että onneksi käärmejuttu oli vain unta. Kahdeksanvuotiasta ei enää nukuttanut. Hän taputti minua selkään, silitti hiuksia ja laittoi jääkylmät jalkansa kiinni minun jalkoihini. ”Äiti, voiko niitä etupihan puujuttuja veistellä?” Yritin esittää nukkuvaa.

Kello oli 6.18. Tästä tulisi pitkä päivä.

Päivästä tulikin pitkä ja vaiherikas: hidastelin aamukahvilla, luin blogeja, selasin some-kanavat, perehdyin uusimpiin koronauutisiin, käynnistin pyykinpesukoneen, leikin kauppaa kahdeksanvuotiaan kanssa ja buukkasin itseni sekä livetreeniin että iltakävelylle. Kun ei anna aikaa haukottelulle, ehtii ja jaksaa vaikka mitä.

Sen lisäksi, että luin kolme seuraamaani blogia, kirjoitin yhtä. Työn alla ovat sairaanhoitajien kokemukset etäopetukseen siirtymisestä – mitä kaikkea digiloikka onkaan tuonut tullessaan? Kun perkasin vastauksia, hämmästyin, miten hyvin opiskelijat ovat sopeutuneet vallitsevaan tilanteeseen. Vaikka haasteitakin on, pääasiassa opinnot etenevät aikataulussaan ja asenne on myönteinen. Etä on 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun lapsille (ja kohta meille kaikille) uusi normaali.

Uutisia lukiessa sekä kaverien kuulumisia ja tekemisiä seuratessa pysähdyin pohtimaan näitä uusia normaaleja, korona-ajan ilmiöitä. Kotoilu ja marttailu kaikkine kutomisineen, siivoamisineen, vaatelajitteluineen, kokkailuineen, lukemisineen, puutarhan hoitamisineen ja livetreeneineen ovat nyt pinnalla. Unohtamatta palmusunnuntain etävirpomista ja noutoruokia! Kun töitä tehdään arkisin kahdeksan tuntia koneella kotona, ei iltaisin ja vapaa-ajalla enää jaksa roikkua verkossa. Toisaalta olen havainnut, että some-aika on lisääntynyt; sieltä haetaan kontaktia ulkomaailmaan. Onneksi myös ulkoilu on lisääntynyt. ”Jengi on lähtenyt liikkeelle, ku ei oo täs nyt oo mitään muuta tekemistä”, ylioppilaskokelas osallistui pohdintaani. Hänkin innostui kaverinsa kanssa rangelle lyömään golfpalloja. Ettei liike loppuisi…

Minä taas latasin vihdoin äänikirjaäpin ja selasin tarjontaa pikaisesti. Päätin tänään illalla alkaa kuunnella Paula Norosen Tarja Kulho, Räkkärimarketin kassa -kirjaa. Voi, kun joskus saisi tavata Paulan – tai vaikka Tarjan – ajattelin ohimennen. Norosen kirjan lisäksi merkitsin suosikkeihin vielä viisi muuta kiinnostavaa opusta. Enää piti etsiä puhelimen kuulokkeet. Missä ihmeessä nekin voivat olla?

Iltapäivällä kävimme suorittamassa etävirpomisen mummolassa ja liki 90-vuotiaiden isovanhempieni pihassa. Isovanhemmat seisoivat viiden metrin päästä lapsista ja kuuntelivat pääsiäislorua. Lopuksi jätimme koristellut vitsat astiaan, josta isovanhemmat saivat ne hakea ilokseen omaan maljakkoonsa. Ikimuistoinen hetki tämäkin.

Vaikka ulkoistin sunnuntain päivällisen intialaiselle kokille, keittiön siivoamiselta en välttynyt. Taaskaan. Olen kironnut kiiltävää keittiötä tämän koronakaranteenin aikana enemmän kuin koskaan. Keittiö ei ole minun valitsemani, ja olen päättänyt, että jonakin päivänä vaihdan ainakin jonkun osan mattapintaiseksi. En voi sietää sotkun tuntua keittiössä. Muruset, rasvaroiskeet, likaiset astiat tiskipöydällä tai -altaassa, sormenjäljet ja kahviläikät ovat minun painajaiseni. Yksi käärme puussa on ihan lasten leikkiä näihin verrattuna!

Iltalenkillä totesin ääneen, että meidän perheemme selviää koronaviruksesta ehkä juuri suihkutettavan (ikkuna)pesuaineen ja kiiltävän keittiön ansiosta! En muista, milloin niitä olisi kulunut yhtä paljon kuin nyt.

Oodi talouspaperille.

Minna Salakari


4.4. Kohtaamisia

Kaipasin tänään heti aamusta ystävähetkiä, ryhmäliikuntatunteja, kaupunkikävelyjä ja isoa lattea pienellä suklaalla. Selviävätköhän introvertit helpommalla korona-ajasta? Millaistakohan olisi olla introvertti? Sellainen ihminen, joka ei kaipaa ihmisiä tai menoa ja meininkiä ympärilleen. Sellainen, joka viihtyy itsekseen kotioloissa puuhastellen tai puuhastelematta kaikessa hiljaisuudessa.

Kun perheessä on kaksi introverttiä ja kolme ekstroverttiä, konflikteja ja väärinymmärryksiä saattaa syntyä: yksi ei tajua, että toisen olisi päästävä edes kävelylle, toinen taas ei ymmärrä, että se toinen ihan oikeasti nauttii yksinolosta ja pitää siitä, että elämässä ei tapahdu kovinkaan ihmeellisiä asioita. Kuten kahvilla käyminen. Ekstrovertti sietää – jopa vaatii sitä! – ympärillään toimintaa ja hälinää, introvertin työnteosta ei samassa tilanteessa tule mitään. Tilanne on valmis.

Lauantain livetreenissä oli tänäänkin onneksi yli 400 osallistujaa. Kokemus muiden läsnäolosta helpotti yksinäistä mieltä kummasti, ja kahvakuula sai kyytiä. Lisäksi olin sopinut iltapäiväksi ystävän kanssa lenkin jokirantaan. Ehdimme käsitellä koronaviruksen ja ystäväni hieman muuttuneet työkuviot sekä haikailla kesää ja aurinkoisia terassikahveja. Onhan näitä kohtaamisia. Lenkin jälkeen pohdin, että on melko ristiriitaista, että arkisin kaipaa yksin oloa, mutta viikonloppuisin yksinoloon meinaa tukehtua. Toisaalta, tyypillisenä vaakaihmisenä yksi peruspiirteistäni on se, että asioilla on aina kaksi hyvinkin erilaista puolta.

Pohdin myös eri vaihtoehtoja pitkään, puntaroin. Lounasruokaakin mietin varmaan puolitoista tuntia. Sitten keksin tehdä maailman helpoimman uunimunakkaan. 10 kananmunaa, 1,5dl ruokakermaa, mustaapippuria, suolaa, kalkkunaa, juustoraastetta, kirsikkatomaatteja ja tuorebasilikaa. Kaikki vaan sekaisin ja leivinpaperin päälle uuniin. Uittamon Marttakin osasi. Ruokapöydässä keskustelimme kahdeksanvuotiaan kanssa pääsiäisestä – miksi pääsiäistä edes vietetään? Perjantain uskonnon tunnilla asiaa kyllä viimeksi käsiteltiin. Nyt kertasimme sen. Päässäni alkoi soida ”Tiellä ken vaeltaa, ken aasilla ratsastaa…” Samalla muistin, että se oli adventtilaulu. Minusta ei tulisi uskonnon opettajaa.

Tokaluokkalainen innostui lounaan jälkeen leikkimään koulua ja yhdisti taidokkaasti aiemmin käsitellyn uskonnon ja englannin. Englannin tunnilla hän kirjoitti englanninkielisiä sanoja, joista osaa oikeastaan vain kyllän ja ein. Kirjoitettuaan ”yes” ja ”no” paperiin hän alkoi ääntää niitä. ”Jeeees ja nouuuu”. Hetken hiljaisuuden jälkeen olkapäälleni koputettiin. ”Äiti, jos yes on jees ja Jeesus alkaa jee, minä tiedän, miten Jeesus kirjoitetaan!” Jäin odottamaan vastausta. ”Kato, äiti! Jeesus englanniksi!” Paperissa luki Yesus.

Minua nauratti, ja vaikka kuinka yritin selittää, että Jeesus on Jesus ja se lausutaan tsiisus, lapsi ei suostunut luopumaan omasta ajatuksestaan. Kun olin selittänyt asian perinpohjaisesti (kävimme läpi, mitä eroa on Jeesus-, Jesus-, Tsiisus-, Yesus- ja Jiisus-sanojen lausumisella), kahdeksanvuotias huokaisi syvään: ”Miks tän englannin pitää olla näin hankalaa…?”

Lauantait eivät ainakaan näin korona-aikaan yllä lempipäiviini. Lähinnä yritän pitää itseni (koossa) pois työasioista, liikkua, ammentaa olemassa olevasta ja muistaa pienet mutta kannattelevat rutiinit. Pidin yhdestä tärkeästä rutiinista kiinni tänäkin lauantaina: tilasin viikonloppukimpun. Esikoinen lupautui kuriiriksi, ja kotiin saapui iloa tuova jaloleinikkikimppu. Oikea kaunotar. Lauantain koronapäiväkirjan muistilistasta syntyi jälleen kuin vahingossa jonkinsortinruno.

Hiljaisuutta. Ääniä.

Toimintaa.

Mutta ei mitään tekemistä.

Yesus. Jesus. Tsiisus.

Olispa jo ilta.

Minna Salakari


3.4. Pienestä kiinni

Yksinäistä aikaa oppii arvostamaan ihan eri tavalla, kun arki muuttuu. Kun ei voikaan aamulla sulkea ovea perässään, ajaa Veritakselle ja kävellä raittiissa ilmassa kahdeksan minuutin aamulenkkiä työpaikalle. Unohtaa aamuärtyisät, kinastelevat lapset ja kaikenlainen kaaos. Kun rutiinit rikkoutuvat ja tilanteeseen on vielä pakko sopeutua. Nopeasti.

Kahdeksanvuotias heräsi tänään työharjoitteluun lähtevän isoveljensä herätyskelloon aivan liian aikaisin. Kävin ylioppilaskokelaan huoneen ovella ainakin kolme kertaa sähisemässä kellon soimisesta. Lähinnä siksi, etten menettäisi omaa hiljaista työaikaani. Tokaluokkalainen sen sijaan oli seurallisella tuulella. Hän kysyi kolmesti, koska voisi pukeutua noidaksi, muistutti toistuvasti tänään sovitusta etävirpomisharjoituksesta ja pohti suureen ääneen päivän vaatevalintaa, koulutehtäviä ja ruokalistaa. Kaikki tämä ennen seitsemää.

Myös minulla oli tänään jotain, mitä odottaa: MyBnB-livetreeni alkoi puoli kahdeksalta. Pienet ilot ja niin edelleen.

Keskustelimme naapurin perheenäidin kanssa menneestä viikosta. Olimme yhtä mieltä siitä, että viikot vilisevät ja tilanteisiin tottuu. Maanantait ovat vielä toistaiseksi täynnä uuden alun intoa, ja tiistainakin hymyilyttää, mutta torstai-iltaan mennessä alkaa näkyä naamasta, että elämme erikoisia aikoja. Kotona on yhtäkkiä elämää enemmän kuin koskaan ennen, ja kognitiivinen työkyky ja kapasiteetti ovat koetuksella. Opinkin tänään, että keskittymistä vaativat työtehtävät kannattaa allakoida alkuviikkoon.

Aamupäivällä kävimme testaamassa etävirpomista erään kerrostalon pihassa. Ikään kuin kenraaliharjoituksena sunnuntain viralliseen toimintapäivään. Hyvin sujui, vaikka ulkona oli melkoinen viima ja lumipyry. Esikoinen toimi kuskina, minä pikkunoidan luudan kantajana ja mummo organisaattorina. Tokaluokkalaisesta oli huippua sekä koeponnistaa virpominen että tavata mummo. Ilmeestä päätellen myös mummosta parasta oli nähdä vilaukselta pienen tytön nenänpää.

Myöhemmin muistelin kahdeksanvuotiaan ja mummon ensimmäistä korona-ajan livekohtaamista tällä viikolla. He olivat yhdessä tunnin, kahden metrin turvavälillä. Mummo on puhunut tästä tunnista koko loppuviikon. Se oli hänelle merkityksellinen ja koskettava hetki. Pohdimme yhdessä, miten kaiken erikoisenkin arjen keskeltä voi löytää pieniä onnenmurusia. Ja miten pitkälle ne kantavatkaan! Ensi viikolla he taas tapaavat – eväsretkellä kallioilla. Minulle tämä turvaväliretkeily tarkoitti tunnin omaa aikaa. Käytin sen tehokkaasti kävelyllä.

Iltasella palasin mielessäni aamuiseen pihakeskusteluun. Vaikka perjantaisin usein kiristää, yläkerrasta on vaikea löytää paikkaansa ja tekee mieli lyödä hanskat tiskiin, olen oppinut (kliseisesti) tarttumaan hetkiin ja tarkastelemaan tilannetta isommassa mittakaavassa. Muistutan itseäni toistuvasti – tänäänkin – myös paljon iloa tuovista tunnin retkistä ja perusarjen pysyvyydestä, turvallisista raameista. Lisäksi pitää osata katsoa eteenpäin. Tämä ei voi olla pysyvää.

Mutta yksi pysyy: pyykkien määrä on vakio.

Se on pienestä kiinni.

Minna Salakari


2.4. Hamsterit

Aamukahvi ehti tänään jäähtyä kolmesti. Olin niin uppoutunut opiskelijatöihin, etten muistanut juoda kahvia millään kerralla loppuun. Neljännen kupin kohdalla luovutin – keittäisin uudet kuitenkin siinä yhdeksän hujakoissa. Yhdeksältä huomasin, että kahvinporot alkavat olla lopussa. Taas! Olen havainnut, että koko perheen ollessa kotona keittiön kuiva-ainekaapit sotkeentuvat ja tyhjenevät nopeasti. Nuudeleita, riisiä, pastaa, kauraryynejä ja mysliä (kuka edes pitää myslistä?!) kuluu ainakin triplasti enemmän kuin aiemmin.

Kun sähköpostit ja yksi opinnäytetyön välitsekkaus oli hoidettu, oli pakko siivota yksi kuivatavarakaappi. En olisi muuten kiinnittänyt kaappiin mitään huomiota, mutta joku oli napannut ohimennen parit kaurakeksit, syönyt ne kaapin edustalla ja jättänyt jälkeensä jalanpohjiin tarttuvan muruskeon. Kekoa oli kaapissakin: yksi puolikas keksi, riisikakun palasia, pari makaronia ja hapankorppupaketin pahnat. Ne kaikkein hienojakoisimmat muruset. Lopuksi pohdin, miksi joku jättää tyhjän kaurakeksipaketin kaappiin?

Tästä ajatukseni siirtyivät ketterästi koronaan. Mietin virusta ja korona-aikaa kokonaisuutena. Mistä kaikki alkoi, mihin olemme jo tottuneet – ja ehkä hieman jopa sopeutuneet – mihin olemme menossa?

Muistan ensimmäiset uutisoinnit Kiinasta. Kiina oli jollakin tavalla liian kaukana, oli helppo ajatella, että korona ei koskettaisi itseä tai Suomea. Itävallan, Saksan ja Italian uutisoinnit tulivat jo lähelle, karanteenit alkoivat. Kohta oltiin poikkeustilanteessa. Mieleeni palasivat uutiskuvat vessapaperia ja säilykkeitä hamstraavista koronanpelkoisista. Lähikaupan hyllyiltä myytiin eioota.

Meidän perheessä esikoinen ryhdistäytyi ensimmäisenä hamstraajana. Kun hän saapui ostoksilta (kävi kolmessa eri kaupassa), ensimmäinen kassi oli täynnä erilaista tonnikalaa, toinen juustonmakuisia riisikakkuja ja kolmannesta löytyi hapankorppuja, sarvimakaronia, nuudeleita ja muutama proteiinipatukka. Mies huolehti lähinnä pesuaineista. Yksi kassillinen pyykille, toinen suihkutarpeisiin ja kolmas käsisaippualle, vessapaperille ja käsidesille.

Minä liityin melko nopeasti Marttojen seuraajaksi Instagramissa. Keksin kuusikymmentäneljä tapaa uusiokäyttää vessapaperirullahylsyjä – kynäteline, kiikarit, papiljotit, korurasia ja hiirikäden lepuutuspiste syntyisivät helposti. Ja käytettiinhän niitä tokaluokkalaisen käsityötunnin robottiaskartelussakin. Monikäyttötuote!

Ajattelin aiemmin, että enhän minä mitään hamstraa. Olen kuitenkin huomannut hamstraavani (melko kevyellä otteella) miltei jokaisella kauppareissulla yhden paketin Kulta Katriinan pannujauhatusta. Käytän sitä suodatinkahvina. Se on melkein parasta, mitä tiedän. Kunhan keittopuuhissa muistaa, että yksi mitta enemmän kahvinpurua kuin vettä. Minulla on myös suklaavarasto jääkaapin ovihyllyssä, kasvisliemikuutioiden takana piilossa muulta perheeltä.

Tänään huomasin kerääväni lisäksi valmistuvia opinnäytetöitä, joita on työpöydällä jonossa ainakin kahdeksan. Olen elementissäni – omasta mielestäni – juurikin opinnäytetöiden lukijana, korjaajana ja arvioijana. Kiehtovinta on, kun saa käteensä taidokkaasti kootun opuksen, josta näkyy opiskelijan osaaminen ja matkan varrella kehittyminen – yksikään Master-tason opinnäytetyö ei synny yhdessä yössä tai yhdellä napin painalluksella. Ne vaativat sinnikästä työtä, vahvaa tietoperustaa ja kykyä sietää itsestä riippumattomia muutoksia. Projektityö on kuoppainen matka.

Tokaluokkalaisen päiväkin oli kuoppainen: piti siivota huone, kuunnella opetusta remonttiäänten keskellä ja pohtia kokonaisilla lauseilla, miten hermosto toimii. Kaksi sanaa ei riittänyt. Vastapainoksi kuormittaville työtehtäville kuvattiin kevään merkkejä ja odoteltiin puhelua opettajalta.

”Äiti, mä kuulin opettajan äänen!”

Minna Salakari


1.4. Viestejä

Tänään otin varaslähdön ja olin keittiössä jo ennen kuutta. Yksin. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua nousi harjoitteluun lähtevä ylioppilaskokelas. Kahdessakymmenessä minuutissa ehtii tekemään tosi paljon: oma ja ylioppilaskokelaan aamupala, koneen avaus, työtilan (keittiön pöytä ja seisomapisteenä toimiva hellasaareke) siistiminen ja pieni ylävartalon kiertovenyttely. Olkapää oli yön jäljiltä ihan jumissa. Ja kyynärhermo jotenkin pinteessä.

Olin omissa ajatuksissani tänään useammin kuin yhtenäkään korona-arkipäivänä aiemmin. Koska opiskelijaohjauksia tai etäpalavereja ei ollut, ehti hiljaisessa luku-, arviointi- ja raportointityössä kuulostelemaan omia ajatuksiaan ja päänsisäistä kohinaa (pauhua) melko riittävästi. Ehti palata viime viikon, viikonlopun ja alkuviikon tapahtumiin ihan eri tavalla kuin niinä päivinä, jolloin etäkokouksia ja -ohjauksia on peräkanaa ilman sen suurempia siirtymäaikoja.

Tänään oli mahdollisuus myös säännöllisiin väliulkoiluihin, ja tarjouduin tokaluokkalaisen robottiaskartelun apuvoimaksi. Käsityötunnit eivät ole koskaan olleet suosikkejani, mutta askartelusta selviän juuri ja juuri. Ympäristöopin hengitys ja verenkierto -kokonaisuudessa olin jo elementissäni. ”Mist sä, äiti, tiedät nää?” kysyi kahdeksanvuotias, joka selvästi arvosti tietopohjaani.

Kun siivosin sähköpostia, palasin muutamia päivä sitten saamaani viestiin. Pala nousi kurkkuuni. Väitös. Etäväitös. Väitöstiedote. Juhlien siirtäminen. Ja ennen kaikkea pettymyksen sietäminen ja tilanteen hyväksyminen – tämän korona sai aikaan. Saamassani sähköpostissa hieman etäisempi kollegani kiitti koronapäiväkirjastani ja tarjosi vertaistukea tilanteeseeni, jakoi pettymystäni. Olemme samassa veneessä. Vastasin postiin heti sen saatuani. Sillä oli minulle aivan erityinen merkitys. Vaikka jaettu murheemme on suhteellisen pieni tässä maailman tilanteessa, on se kuitenkin yksi elämämme suurimmista päivistä heti avioitumisen ja lasten saamisen jälkeen. Ainakin minulle.

Henkisesti vastenmielisintä ja raskainta oli, kun olin yhteydessä yliopistoon ja sain ohjeet etäväitökselle. Olin aiemmin toiveikkaasti ajatellut, että kymmenen minulle kaikkein läheisintä saisivat olla isossa auditoriossa kuulemassa väitöstäni. Tai edes mies ja lapset. Kyyneleet tulvahtivat silmiini, ja jos olisin kehdannut, olisin varmasti ulissut ääneen: vain kustos ja tekniikkatyyppi saisivat olla paikan päällä. Minun lisäkseni toki. Hetken hengiteltyäni palasin saamaani vertaissähköpostiin. Se on nyt arvossaan.

Sain tällä viikolla myös kirjeen. Äidiltäni. Siinäkin todettiin, että elämme ihmeellisiä aikoja. Niin paljon pitää hyväksyä ja sietää. Niin monia asioita on peruttu ja perutaan, uudelleen organisointia tarvitaan. Koskettavinta on, että kirjeessä muistutettiin siitä, mikä on oikeasti tärkeää: perhe ja lapset. Se, mitä meillä jo on. Kirjeessä todettiin myös, että ehtisimme vielä juhlia isosti. Se on totta, ajattelin, mutta ei kuitenkaan poista kuin pettymykseni terävimmän kärjen. Kirjeen kylkiäisenä sain tiskirätin. Minua nauratti. Arki kannattelee, ja arkiset asiat antavat luvan myös unelmille. Tiskirätissä huomautettiinkin, että ”Unelmia ei ole tarkoitus ripustaa naulaan”. Minä vielä juhlin!

Viimeisen väliaikaulkoilun jälkeen tokaluokkalaiset uurastivat suomen kielen tehtävän parissa ja keksivät kolme väitettä itsestään. Ne piti numeroida ja yhden niistä piti olla huijausta. Opettaja yrittäisi sitten arvata, mikä väite ei ollut totta. Mietin heti, mitä minä kirjoittaisin. Jotain tyyliin ”heräsin tänään kuudelta, söin Pätkistä ja siivosin vessan”. Muistutin lasta ainakin kolmesti, että lause alkaa isolla kirjaimella ja päättyy pisteeseen. Kun koulutyöt oli tehty, yllätin kaikki ja leivoin pitkästä aikaa korvapuusteja.

Aprillia.

En minä mitään leiponut. Laitoin pakastepullia uuniin

Minna Salakari


31.3. Kuuluuko?

Heräsin pakkasaamuun. Kännykän säätiedoista nappasin pakkaslukemaksi miinus kuusi. Lattia tuntui aivan jäätävän kylmältä. Kun sain villasukat jalkaani, ylioppilaskokelaan herätyskello soi. Oma rauha rikkoutui. Olin täysin unohtanut, että hänellä alkaa tänään viimeinen kaksoistutkintoon liittyvä harjoittelu. Edessä olisi (muistikuvani mukaan) kuusi viikkoa yhteisiä aamuja. Kahvia kahdelle.

”Tänne vois hankkia uuden kahvinkeittimen, ku tää vuotaa!” aamukaveri tokaisee. Kahvista ainakin desilitra oli läikkyneenä pöydällä kahvimukin vieressä. Tarkkailin siis tilannetta, mutta en vastannut mitään. ”Kuuliksä?” Kuulin kyllä. Ja satun tietämään, että kannu ei vuoda kuin kahdella tämän kodin asukkaalla: ylioppilaskokelaalla ja esikoisella. Ja yksi kodin asukkaista siivoaa jäljet.

Ulko-oven kolahdettua jäin yksin ajatusteni kanssa. Pyyhin ensitöikseni keittiön tason, sitten luin uutiset ja selasin Twitterin ja Linkedinin rutiininomaisesti. Huomasin ilokseni, että esikoinen oli tehnyt Linkedin-profiilin ja kutsunut minut verkostoonsa. Hän oli jopa tykännyt yhdestä postauksestani. Aikamoista.

Twitterissä minulla on muutama koronaseurattava – tiedän tyypit, joilta saa takuuvarmaa tutkittua tietoa, kovaa dataa ja epäilyksettömiä uutislinkkejä. Kerran aamulla ja kerran illalla tarkastan, onko heiltä ilmestynyt jotakin uutta. Tänään perehdyin tehohoitoa vaativien potilaiden määrään suhteessa kaikkiin sairastuneisiin. Samalla katsoin koronavirusta sairastavan tehopotilaan ”kääntötempun”. Liikutuin. Ajattelin hiljaa mielessäni, miten systemaattisesti, tiedolla ja taidolla perustellen, terveydenhuollon ammattilaiset työtään tekevätkään! Hästäg pysykotona.

Twitterin viimeisenä antina pysähdyin virtuaalikokousbingon äärelle. Bingoon oli koottu erilaisia etäyhteystilanteita, kuten kiusallinen hiljaisuus, jonkun pitämä monologi, kolme ihmistä puhuu päällekkäin, joku tippuu kokouksesta ja ääni kiertää. Bingo! Tunnistin jokaisen tilanteen ja nauroin ääneen. Mietin, että tästä puuttuisi enää seuraava viiden suora: ”Kuuluuko?”, ”Anteeks, en saanut selvää”, ”Pätkii!”, ”Haloo, mun mikki ei toimi?” ja ”Pist mikki päälle!”

Nyt eletään etätyön kiireisintä arkea. Pohdin tänään, miten ketterästi tämä kaikki etätouhu on nopeasta siirtymisestä huolimatta sujunut. Digiloikka vaatiikin ennen kaikkea heittäytymistä ja rohkeutta – asennetta – kuten todetaan tänään julkaistussa TALK-verkkolehden artikkelissa. Keräsimme siihen opettajien ja opiskelijoiden kokemuksia kollegani kanssa. Tärkeimpänä viestinä oli, että etäopetus sujuu, kunhan työvälineet, tietokoneet ja kaikenlaiset oheistarvikkeet ovat kunnossa.

Niin. Tarvikkeet ja työvälineet olivat kuitenkin tänään hukassa. Tokaluokkalainen ei löytänyt kirjojaan, ipadiaan eikä penaaliaan. Ehdotin kurkkaamista lattialla olevaan reppuun. Ja kas, sieltä ne löytyivät. Itsenäinen opiskelu sujui, mutta huolellisuutta voisi lisätä: plussat muuttuvat välillä miinuksiksi ja isot alkukirjaimet tuppaavat unohtumaan. Puhekuplasarjakuvakaan ei (minun mielestäni) oikein ole toimiva, jos kolmen ruudun viidessä kuplassa lukee vuorotelen joko ”moi” tai ”heippa”. ”Mut saa olla!” totesi kahdeksanvuotias ja pakkasi tavarat reppuunsa.

Majanrakennus ja ulkoleikit houkuttelivat tänään enemmän kuin suomen kielen kirjan sarjakuvan viilaaminen. Miehen kutsu katsomaan terassin yllä liitävää merikotkaa(!?) oli piste iin päälle. Mietin hiljaa mielessäni, että kun minä väläytin ajatusta merikotkasta viikonloppuna, sekä mies että ylioppilaskokelas nauroivat ja väittivät sen olleen varis tai lokki.

Ja kun me sitten tänään kokoonnuimme ikkunalle, kotka olikin jo ”ottanut korkeutta ja hävinnyt näkyvistä”.

Juuri niin siinä viikonloppunakin kävi.

Minna Salakari


30.3. Ei huolta

Siirsin herätyskelloa vartin. Kello oli 6.15. En valehtele yhtään, kun kerron, että olen elämäni aikana torkuttanut kaiken kaikkiaan kaksi kertaa. Tämä oli niistä toinen. Yleensä nousen ylös välittömästi kellon soidessa, usein jo ennen sitä. Olen täysin aamuihminen, mutta tänään kellojen kesäaikaan siirto aiheutti ylimääräistä haukottelua.

Talvi yllätti heti aamusta: ikkunasta näkyi kymmenen sentin lumipeite ja talonmies oli aloittanut työpäivänsä kolaamalla pihoja. Pihavariskin vaikutti yllättyneeltä. Se istui olohuoneen ikkunasta näkyvän kelopuun latvassa risukasa nokassaan ja pälyili ympärilleen – yhtäkkinen talvi taisi tuoda haasteita pesänrakennuspuuhiin. ”Voi hänt”, ajattelin puoliääneen.

Tokaluokkalainen oli innoissaan lumimäärästä. Hän hyräili aamupalapöydässä joululauluja. Minä koitin keskittyä sähköpostien lukemiseen. Viikonloput ovat selvästi opiskelijoille tekemisen aikaa, sillä sähköpostin saapuvissa oli yli 20 uutta viestiä. Tai onko meneillään oleva koronaetäily myös lisääntyvien sähköpostien kulta-aikaa?

Edessä on uusi viikko mutta aika pitkälti samat vanhat kujeet. Olen aina ollut maanantai-ihminen. Maanantai on minusta viikon paras päivä. Joka kerta, kun sanon tämän ääneen, saan joko hämmästyneen katseen tai ääneen esitetyn kysymyksen siitä, olenko tosissani. Olen. Maanantai on minulle uuden alku, täynnä mahdollisuuksia, kohtaamisia, levätyn viikonlopun jälkeistä energiaa. Työtiimin ja opiskelijoiden tapaamisia. Hankejuttuja. Blogijuttuja. Arkijuttuja. Myös näin etänä. Tämäkin maanantai alkoi tiimin yhteisellä aamukahvilla.

Aamupäivän sähköpostimaratonin viimeisenä viestinä luin pian valmistuvan opiskelijani postin, jonka liitteenä oli hänen opinnäytetyönsä. Hymyilin. Olin aidosti iloinen, että sain työn. Opiskelijan mukaan se kuitenkin ”vaatii vielä paljon viimeistelyä”. Sama opiskelija soitti minulle viime perjantaina virka-ajan jo päätyttyä. Vastasin hänelle, ja asia saatiin hoidettua. Opiskelijalla oli pieni mutta tärkeä kysymys omaan opinnäytetyöhönsä liittyen. Puhelu oli lyhyt ja opiskelija aidosti helpottunut. Minulle tuli hyvä mieli.

Parasta opettajan työssä on, kun voi auttaa, mahdollistaa tai saada jonkin asian liikahtamaan edes pienen askeleen eteenpäin. Kun saa varmistettua opiskelijoille, että tukea on saatavilla. Olen aina halunnut ohjauksessani tuoda esiin kolme asiaa: täällä ollaan, minulle saa soittaa ja huolta ei ole. Asioilla on tapana järjestyä.

Esikoinen yllätti iltapäivällä ja järjesti huoneensa. Siivosi siis kenenkään käskemättä tai pyytämättä. Näin on tapahtunut viimeksi noin vuosi sitten. Kun pölyt, imurointi, vaatehuolto ja tyhjien pullojen keruu oli suoritettu, hän tuumasi tarvitsevansa lampun. Ja taulun. Ja hyllyn. Ja jos mahdollista, myös sohvan. Mittasin tarkalla katseellani huonetta. Se on pinta-alaltaan ehkä 15 neliömetriä – ja kohta ihan täynnä tavaraa.

Tokaluokkalaisella maanantait ovat kevyitä, joten lumileikkeihin jäi kosolti aikaa. Lyhyisiin päiviin sisältyy usein paljon keskeytyksiä, keskustelua ja kysymyksiä. Niin tänäänkin. Ylioppilaskokelaan kanssa käymäni ”aikuistenvälinen" ruokapöytäkeskustelu siitä, mihin koronaviruspandemia pahimmillaan voisi johtaa, johti välittömästi kahdeksanvuotiaan huolta täynnä olevaan kysymykseen: ”Syttyykö täällä nyt sota?!”

Oli pakko olla optimistinen, lohduttaa ja selittää. Oli oltava turvallinen aikuinen ja vakuuttaa hetkessä.

Älä huoli, kaikki järjestyy.

Minna Salakari


29.3. Nakit ja muusi

Viikonloput ovat alkaneet tuntua viikonlopuilta, ajattelin mielessäni, kun pitkitin sängystä nousemista. Kello oli vasta hieman yli seitsemän, mutta se on tunti enemmän kuin arkisin ylös noustessani. Oli valoisaa ja ihanan hiljaista. Tilanteet ja tunteet vaihtelevat. Tänään oli seesteistä, vaikka vielä perjantaina ajattelin, että taivas on varmasti tipahtamassa niskaan. Eilen sain omaa aikaa ja aamulla päätin, että otan sitä tietoisesti tänäänkin. Samalla muistin, että kelloja siirrettiin aamuyöllä tunti eteenpäin, kohti kesää. Se siitä "pitkään" nukkumisesta.

Saamme (?!) olla arkisin likimain koko ajan yhdessä koko perheen voimin. Jatkuva yhdessäolo ja kotiympyrät riittävät viitenä päivän viikossa minulle. Viikonloppuisin on pakko saada happea. Tätä ei ole viime aikoina tarvinnut kauheasti erikseen järjestää – edes arkisin! – sillä kahdeksanvuotias on innokas ulkoilija. Koulutehtäviin lukeutuvan liikuntapäiväkirjan mukaan hän on ollut ulkona tai liikkunut viikon aikana yhteensä 28,5 tuntia. Osan ajasta olemme toki olleet yhdessä, mutta suurin osa tästä tuntimäärästä on ihan hänen omia touhujaan.

Pihan eri-ikäiset lapset ovat pesiytyneet ulos, sillä sisällä kokoontumista ei sallita. Heistä on tullut ulkoilmaihmisiä, joilla on samat kiinnostuksen kohteet: keinuminen, potkulautailu, trampoliinihyppy, kirkonrotta, hippa, pallo paikalla ja lipunryöstö. Uutena ilmiönä pihan pienimmät myös retkeilevät. Kohteena ovat lähimetsät ja rannan kalliot, mutta ihan oma takapihakin on ollut riittävä pienelle seikkailulle. Kunhan on eväät.

Pahinta viikonlopuissa on ruokalistojen pohdinta. Eilenkin yritin olla järkevä aikuinen ja ostaa ruokaa neljälle seuraavalle päivälle, ja onnistuinkin siinä, mutta kun minulla ei ole ruoanlaittoideoita. Kaikenlaisia muita ideoita löytyy, mutta nämä ovat vähissä. Olen liittynyt Pikkumarttoihin ja saanut kavereilta vinkkejä, mutta pääasiassa meidän perheen keittiössä kokataan jotakin jauhelihasta, broilerista tai siskonmakkaroista.

”Onko teillä aina makaronia?” kysyi kahdeksanvuotiaan kaverikin kerran.

Hävetti vähän. Yritin perustella tätä lounasruoalla, että ”se on sitä eiliseltä jäänyttä kato…”

Koronavirus on tuonut perinteiselle makaronilaatikko-siskonmakkarakeitto-jauhelihakastike-lihapulla-mureke-uunimunakas-kanakastike-listalle ihan alusta asti itse tehdyn perunamuusin (nyt on aikaa tehdä), sosekeitot, tortillat ja erilaiset lasagnet. Broiler-, tonnikala- ja jauhelihalasagnen. Näistä mikään ei kylläkään ole yltänyt koko perheen suosikiksi: ylioppilaskokelas ei pidä muusista eikä makaronilaatikosta, esikoinen ei pidä, kun ruokia sotketaan ”yhdeksi mössöksi”. Mies pitää melkein kaikesta, ja kahdeksanvuotias toivoi tänäänkin nuggetteja ja nakkeja.

Päivällisen jälkeen keskustelimme alkavasta viikosta ja koronasta.

”Äiti, uutisissa sanottiin, että tää koronavirus voi kestää puoli vuotta. Voiko se oikeesti kestää?”

Nyökkäsin ja totesin vakavana jotain sellaista, että kyllä tästä selvitään.

”Eikääää! Sit mä en näe mummoa. Enkä saa puoleen vuoteen mummon tekemää muusia ja nakkeja. Ku ne on parhaita!” lapsi huudahti itku kurkussa. Hänellä on ikävä mummoa.

Minullakin on. Pohdin tänään, että kun menettää olemassa olevan, huomaa, miten kallisarvioista se onkaan. Lastenhoitoapu. Edes tunti tänäkin sunnuntaina olisi ollut merkittävä juttu.

Vaikka lounaan aikaan.

Minna Salakari


28.3. Pysähdys

”Jos tää on sun tärkein huonekalus täs kodissa, ni mikset sä sit koskaan istu tässä?” kysyi ylioppilaskokelas keikuttuaan ainakin tunnin olohuoneen K-tuolissa puhelin kourassa. Olin hetken hiljaa, sitten aloin puolustella, että kyllähän minä… Eilenkin join kahvit siinä.

”Joo, jotain kaks minuuttia sä istuit tässä!”

Hän oli oikeassa.

Muistin samalla, kun meille sanottiin tuolin hankintahetkellä, että siitä tulisi koko perheen suosikki. Sellainen, jolla istumisesta kilpaillaan. Kilpailisin takuulla, jos olisi aikaa, ajattelin. Tokaluokkalainen ja keskimmäinen siitä kyllä kisaavat, usein myös notkuvat yhdessä tuolissa. Mutta miksi minulla ei ole aikaa? Kahdeksan tunnin työpäivän jälkeen voisi aivan hyvin vähän istuskella. Tai näin viikonloppuisin – ja silloin erityisesti.

Viikonloppuina olen pyrkinyt rauhoittumaan ja tekemään minulle tärkeitä asioita. Nyt osa niistä on rajautunut pois, mutta onneksi jäljelle ovat jääneet sovellettu liikunta, kävelylenkit ja kirjoittaminen. Kahden viikon aikana on pitänyt olla luova. Ja vähän rohkeakin. Aamulla sängyssä mietin, että heittäytyisikö tänään hurjaksi ja alkaisi lajitella kesävaatteita. Heti seuraava ajatus oli, että jos joisikin ensimmäiset terassikahvit tai siirtäisi kahvakuulatreenit terassille. Villiä.

Perheen kanssa oli aiemmin aikaa juuri viikonloppuisin, tänään tuntui, että edes jompanakumpana päivänä olisi kiva olla ihan yksin. Tuuletella ja hengitellä. Saunaankin olisi kiva päästä. Tietenkin, sehän on remontin kourissa. Työntekoa yritän tietoisesti vältellä, niin tänäänkin. Ainakin kolmesti minun teki mieli ”vähän vain katsoa ja kirjoittaa”, mutta yllätin itseni ja lähipiirini: pysyin poissa.

Kehittelin keittiön kaappien siivousta ja työstin (hyvin minimaalisesti) väitöksen lektiota. Kun alakerran lattian hiominen alkoi ja olimme saaneet varaston telineet paikoilleen, mies huomasi, että jokin maali tai vastaava puuttui. Kaupoille pitäisi päästä. Huomasin innostuvani. Ensimmäistä kertaa ikinä ostosreissu Motonettiin kuulosti houkuttelevalta. Jaoimme kuitenkin tehtävät, ja minä lähdin kävelylenkille, ostin viikonloppukimpun ja suuntasin sieltä esikoisen kyydissä ruokakauppaan. Hän on ihan itse tarjoutunut joka päivä hoitamaan arkiasioita tai auttamaan erilaisissa askareissa. Ensimmäistä kertaa ikinä.

Minä taas luin kirjaa ensimmäisen kerran sitten joulukuun! Miksi en ole useammin pysähtynyt kirjan äärelle? Varmaan samasta syystä kuin en ole istunut K-tuolissa. Mihin to do -listaan nämä kaikki pitäisi kirjata, jotta ne toteutuisivat? Jotta niistä tulisi uudenlaisia korona-ajan rutiineja.

Aina, kun kirjoitan sanan ”korona-aika”, minulle tulee vääjäämättä mieleen sota- tai pula-aika. Ja voihan näitä ehkä edes jollakin (melko tylpällä) kärjellä verratakin: erikois- ja erityisolosuhteet, poikkeustilanne, poikkeuslaki ja liikkumiskielto. Hamstrausta unohtamatta. Meneillään on yhtäkkinen normaalin arjen seisahdus.

Keskustelimme tästä ystävän kanssa. Lähinnä elämän pysähtymisestä. Siitä, miten kahdessa viikossa on tapahtunut niin paljon, että on ollut pakko olla itselleen armollinen. Ihan kaikessa. Nyt jos koskaan voi arkensa rauhoittaa, koska on pakko. Aina ei tarvitse yltää erinomaiseen suoritukseen, joskus aidan matalinkin kohta on riittävä. Myönsimme samalla molemmat, että ajattelemisen aihetta tilanne on antanut – miten pienestä kaikki oikeastaan onkaan kiinni.

Tultuani kävelyltä kotiin napsautin kahvinkeittimen päälle ja istuin K-tuoliin. Katselin viikonloppukimppua ja ulos Pitkällesalmelle.

Tuntuu kuin maailma olisi hetkeksi pysähtynyt.

Minna Salakari


27.3. Kriisi

Perjantaiaamu ylsi ylivoimaisesti tämän arkiviikon parhaimmaksi. Normaaliin aamusettiin – yksinäinen aamukahvi ja sähköpostit hiljaisuudessa – lisättiin Anna Saivosalmen puolentunnin livetreeni. Ensin en löytänyt (ihan etäopettajana…) paikkaa, jossa piti kokoontua ja mistä klikata, mutta kun ne löytyivät, minua vietiin – tästä tulisi uusi korona-ajan rutiinini! Olen pitkään haaveillut hankkivani Annan ”Vartti riittää" -kirjan. Nyt sen takuulla hankin. Erityisesti vahvistaakseni rutiinia, mutta myös saadakseni omaa aikaa ja lisämausteita kotitreeniin.

Perjantai ylsi myös kisaväsymyksen osalta viikon huipulle. Koko perheellä on meneillään jonkin tason kriisi. Yhdeksältä oli sellainen olo, että olisi tehnyt mieli tyhjentää ihan koko loppupäivän kalenteri ja huutaa ääneen jonnekin tyhjyyteen. Itsensä kasassa pitäminen oli ajoittain haastavaa, kun eri verkkoympäristöjen kilkuttelut ja tokaluokkalaisen Ville-matematiikan väärän vastauksen pirahdukset muistuttivat liki tauotta, että jotain pitäisi tehdä. Kahden etätyöläisen päällekkäiset puhelut ja Teams-tapaamiset alkoivat hermostuttaa, ja siirtymäajat etäkokouksesta ja -ohjauksesta toiseen olivat riittämättömät. Olemattomat.

Multitaskaus saikin aikaan perjantaipäivän pähkinän – miten voi selvitä samanaikaisesti monen eri verkkoympäristön käytöstä, kyetä vastaamaan opiskelijoille, seurata sähköpostia ja kalenteria, kirjoittaa palautteita, tarkastaa lapsen tehtävät vihkosta, Wilmasta ja See saw:sta, vastata puhelimeen, hoitaa ruokahuoltoa, seurata kokousta ja pysyä ajan tasalla? Ei vaan voi, eikä pidäkään. Muistutin itselleni, että eihän tässä tarvitse samaan aikaan tehdä arviointeja, valmistaa ruokaa ja roikkua kokouksessa… Jollakin erikoisella tavalla etäaika on hämärtänyt ajatuksen ja vienyt kyvyn olla rationaalinen. ”Muista tauot” on yksi tämän etäviikon tärkeimmistä opetuksista.

Kahdeksanvuotiaan äänensävystä ei ole kovin vaikea päätellä, että hänkin on väsähtänyt. Viikon viimeisenä päivänä laadittava liikuntapäiväkirja, 45 minuutin kirjanlukutunti tai Jean Sibeliuksen Finlandia eivät enää jaksaneet kiinnostaa siinä määrin kuin viime viikolla samaan aikaan. Suurin haaste on kuitenkin ulkohousut. Tarvitaanko niitä ja miksi niitä tarvitaan? Jos potkulautailee, tarvitaanko ulkohousut, entä jos menee hyppimään hyppynarua? Jos käy metsäretkellä, tarvitaanko silloin ulkohousuja?

”Mut me nähtiin mehiläinenkin, nyt ON lämmin!”

Olin iltapäivällä aivan valmista kauraa aiheesta kinaamiseen. Kuka edes keksi ulkohousut? Valitse taistelusi, ajattelin, mutta takaraivossa huusi omatunto kaikenlaisia kaneetteja vilustumisesta, sairastumisesta ja niiden myötä tiukennetusta karanteenista. Siihen en enää pystyisi.

Ylioppilakokelaan, esikoisen ja miehen kärjistymät olivat (onneksi) eri luokkaa. Omani sen sijaan alkoivat iltaa kohden lähennellä kahdeksanvuotiaan tasoa. En ole mikään runoilija, mutta minua hymyilytti, kun sain vahingossa listattua kaikki kriisinaiheet ikään-kuin-runoksi.

Kulta Katriinan pannujauhatus loppu.
Laskut ei lopu.
Kuntosali on kiinni.
Pää on täynnä. Jääkaappi tyhjä.
On tylsää, harjoittelu pitää sopia.
Mut ku on kiire.
Häikäisee.
Koti on sotkuinen.
Lähinnä pölyinen.
Mut vartti riittää.

Minna Salakari


26.3. Täyskymppi

Nukuin hyvin. Se on hyvä lähtökohta uudelle päivälle. Minulla ei ole hyvinvointikelloa, mutta uskallan väittää, että nukun viidestä seitsemään tuntiin joka yö. Se on minulle riittävä. Jopa se viisi. Jos saan nukkua sen rauhassa. Näin korona-aikana Salakarin saluunassa on rauhallista, eivätkä ovet käy yöaikaan. Tämä taas on vähentänyt merkittävästi yli nelikymppisen herkän yöunen keskeytyksiä.

Koronaviruskaranteeni sulki saluunan lisäksi kampukset, mikä tarkoitti massiivista digiloikkaa nopealla aikataululla. Valehtelisin, jos sanoisin, että olin välittömästi sekä tyytyväinen tilanteeseen että kärryillä. En ollut. Kun kampusten sulkemisesta tiedotettiin, kävin mielessäni läpi siitä, minkälainen sekasotku tästä syntyykään. Toisena etätyöpäivänä mieli oli jo rauhallinen – ihmeitä ei tarvitsisi kenenkään tehdä.

Viikko koti- ja verkko-opetusta on opettanut verkkoympäristöjen käyttöön ja arjen parhaisiin käytänteisiin. Opetus, hanketyöt ja tiimipalaverit sujuivat tänään jo rutiinilla. Tokaluokkalainen on vielä liikuttavan innostunut kotona työskentelystä, aikuislapset sen sijaan huokailevat vuoron perään tylsyyttään. Ulko-oven kolina on vaihtunut jääkaapin oven tasaisiin sihahduksiin. ”Koska me syödään?”

Eletään erikoisia aikoja: esikoinen varjonyrkkeilee olohuoneessa, ylioppilaskokelas palloilee keittiössä ja pannukakkutaikinan tekemisestä kilpaillaan. Sen sijaan kukaan ei tänäänkään tarjoutunut pyykkien viikkaukseen. Alakoululainen keskittyi yhteen- ja vähennyslaskujen laskemiseen, ja suomen kielessä tehtiin sanapari-tehtävä ja harjoiteltiin omistusmuotoja. Minun kissani, sinun kissasi ja kaikkien kissat. Ympäristöopissa käsiteltiin ruoansulatusta. Päivän päätteeksi lapsi oli innostunein siitä, että tietää nyt peräsuolen olevan yhdyssana.

Mies pakeni tyhjään toimistoon, sillä hän ei voi ymmärtää, että ”koko ajan pitää puhua”. Niin, opetus (etenkin sekä oma opetus että osin samanaikainen kahdeksanvuotiaan oppimisen ja tekemisen tukeminen) perustuu pitkälti puhumiseen…

En edes osaa sanoittaa ajatuksiani kuluneesta, hyvin menneestä päivästä, saati viikosta – mikä on jo sinänsä harvinaista. Olen saanut kokea ja nähdä, myös tuntea, tämän koronan aikana enemmän kuin koskaan aiemmin. Erityisesti työelämässä. Thaimaan tsunami yltää näissä poikkeus- ja erikoistilanteista enää kakkoseksi. Ja se oli haastavaa aikaa päivystystraumaosastolla. En tiedä, olenko koskaan ollut ihmisenä yhtä pieni ja heikoilla. Mutta selvisin.

Nyt, kun työviikko oli lopuillaan, torstaipäivä ”taputeltu”, havahduin siihen, että oikeastaan kaikki on ihan hyvin. Ainakin ihan jees. Kollega soitti aamulla (se oli yksi päivän parhaista hetkistä!), työtehtävät on suoritettu aikataulussa, ja aikuisopiskelijat ovat pääasiassa olleet tyytyväisiä uudenlaisiin ratkaisuihin ja erilaisiin toteutuksiin. He ovat sopeutuneet vallitsevaan tilanteeseen. Siitä olen kaikkein iloisin.

Keksin sittenkin, miten sanoitan ajatukseni. Se on oikeastaan juuri nyt melko helppoa.

Olen niin ylpeä meidän opiskelijoistamme.

Minna Salakari


25.3. Perhettä ei lasketa

Aamu-uutisissa tuli vastaan THL:n julkaisemat päivitetyt koronaluvut Suomessa: yli 13 000 testiä, 880 tartuntaa, 61 % tartunnoista miehillä, 88 sairaalahoitoa vaativaa potilasta, 22 tehohoitopotilasta, kolme kuolemaa.

Haluaisin uskoa, että toivoa on ja toukokuussa järjestetään kaikenlaisia kokoontumisajoja. Järjen ääni valtaa kuitenkin mieleni: ei järjestetä. Kaksi pitkää kuukautta, ehkä kuusi, vielä edessä kevyttä karanteenia. Toki eilen selvisi, että kevyt karanteeni tullee muuttumaan ei-niin-kevyeksi, kun Uusimaa sulkee porttinsa. Sen lisäksi suljetaan ravintoloita, ja kaikenlaista kokoontumista pitäisi välttää.

Perhettä ei lasketa.

Mutta minä päätin tänään THL:n esimerkkiin nojaten laskea kaiken. Ihan kaiken. Tämä on yhdeksäs koronapäiväkirjamerkintä.

Kahden aamukahvikupillisen, kahden paahtimessa käyneen superleivän ja yhden appelsiinin voimin vastasin kolmeen sähköpostiin, luonnostelin yhden tiimipostin ja kirjoitin viisi riviä TALK-artikkeliin. Puolentoista tunnin kohdalla kävin kolmen minuutin pikasuihkussa, käynnistin pesukoneen ja kiipesin 20 porrasta alakerrasta yläkertaan. Ja 20 porrasta takaisin alas. Unohdin sukat. Ja sitten 20 porrasta yläkertaan. ”Mitä sä ravaat siellä?” hermostui esikoinen.

Herätyskellot soivat, ainakin kuudesti, mutta kukaan ei herännyt. Perus. Jokaisessa huoneessa saa käydä kolmesti kertomassa, että kello soi. ”Mitä sitten?” kiekaistaan yhdestä, toisessa oltiin jo hereillä, koska joku ramppasi rappusissa, kolmannessa käännetään kylkeä. Ja kello soi vielä neljästi. Raastavaa.

Tänään oli korona-ajan ensimmäinen virallinen ja todellinen verkko-opetuspäivä, opintojakson toteutus. Jännitys tiivistyi heti aamusta, kun muistin, että meille on tulossa asiantuntijaluennoija. Onneksi työparilla on homma, ja asiantuntijalla Teams-yhteys, hallussa. Vannotin itselleni ainakin kolmesti, että kaikki järjestyy. Ja niin järjestyi.

Tokaluokkalaisen päivä koostui kolmesta oppinaineesta: käsityöstä, ympäristöopista ja suomen kielestä. Säikähdin välittömästi Wilma-järjestelmässä näkyvää mainintaa ”virkkausta koukulla ja sormin”. Minä en osaa virkata. Enkä kutoa. Enkä ommella. En ole y-h-t-ä-ä-n käsityöihminen. ”Mut äiti, kato, mä osaan!” lohdutti kahdeksanvuotias. No hienoa, se on pääasia.

Olen miettinyt, miksi viimeiset kolme päivää ovat olleet melko ”zen”. Avainsana on alakerran remontti. Lähinnä se, että remontissa ollaan siinä vaiheessa, että lautoja (tai jotain) maalataan ja nikkaroidaan ammattilaisten omilla verstailla. Huomenna tähän tulee muutos. Toisaalta hyvä niin, jotta alakerta valmistuu. Samalla valmistuu ihan oikea työhuone. Pitääkö sanoa enempää?

Päivän askelsaldo oli 16 785, liki 10 tehtyä työtuntia, yksi etähanketapaaminen, viisi kuppia kahvia, kaksi lämmintä ateriaa, kaksi appelsiinia, yksi porkkana ja 20 cm kurkkua, kaksi kirjoitettua postikorttia, kolme äänenkorotusta, yksi läheltä piti -hermostuminen, kaksi koneellista pyykkiä, yksi tiskiä. Kaksi ulkoilukertaa, lukuisia ”voisitko tehdä” -kehotuksia aikuislapsille. 30 punnerrusta, 30 hauiskääntöä, 30 takakyykkyä. 380 käsienpesua. Ainakin melkein.

Yhdeksännen kerran: koronasta huolimatta ja ehkä juuri siksi.

Minna Salakari


24.3. Miksi pissa on lämmintä?

Aamulla ylös ja illalla nukkumaan, välissä työtä, kotikoulua, tohtorijuttuja, jumppaa ja kaikenlaista. Arkirutiinit rullaavat. Tänään Master School -tiimissä järjestettiin virtuaaliaamukahvit Teamsissa. Olisin ehdottomasti halunnut mukaan, mutta minulla oli samaan aikaan opiskelijaohjaus Skypessä. Ensi viikolla minäkin pääsen kahville. Nyt piti tyytyä hengessä mukana -kahvitteluun.

Tokaluokkalaiset aloittivat päivänsä liikuntatunnilla: opiskeluohjauksesta päästyäni lähdin kartuttamaan askelia lähimetsikköön lapsen ja hänen koulukaverinsa kanssa. Kahdeksanvuotiaiden liikuntatehtävänä oli kerätä maastosta roskia tunnin ajan. Otimme mukaan tyhjän muovipussin. Otin rutiininomaisesti mukaani myös täyden roskapussin eteisestä.

Lasten ilakoidessa ja löytäessä mitä erikoisempia roskia liikunnan ohessa mietin, miten upeasti koulu ja erityisesti kakkosten opettaja on hommansa hoitanut. Yhtäkkinen digiloikka toimii kuin rasvattu: ohjeet ja opetus ovat selkeitä ja opettaja on luonut luokalleen sellaiset rutiinit ja materiaalit, että ihan hämmästyttää. Oikeastaan omassa työssäni tämä toimii ihan yhtä hyvin. Tänään kartoitin tiimimme opettajilta kokemuksia digiloikasta. Hämmästyin ja ilahduin, sillä suurin osa niistä oli myönteisiä, innostuneita ja oman työn kehittymistä painottavia. ”Digiloikka vaatii heittäytymistä ja rohkeutta!” Siitä olen täysin samaa mieltä.

Havahdun. Tytöt halusivat kymmenen minuutin yhdessä hengailun jälkeen suorittaa tehtävänsä rauhassa, joten minä suuntasin yksin lähikaupalle. Kaupan mäellä tajusin kantavani edelleen kotimme roskapussia kädessäni.

Aikuislapset aloittivat päivänsä iltapäivän puolella. Nälkä oli kova ja lounastarjonta tuttuun tapaan puutteellinen. Samoihin aikoihin me jo nappasimme opettajalle kuvan roskienkeruusaaliista, ja lounaan jälkeen alkoi kahdeksanvuotiaan kyselykausi. Muistaakseni viisi vuotta sitten olimme likimain samassa tilanteessa.

”Mitä tarkoittaa sukupuutto?” ja sata muuta kysymystä. ”Onks dinosaurukset hautautuneet tosi syvälle maahan? Jos kaivaa lapiolla tosi tosi syvälle, ni tuleeko niiden luut sieltä vastaan?”

Myös ihminen on mielenkiintoinen kokonaisuus. Otus. Tänään lapsi kiinnostui siitä, miksi pissa on lämmintä. ”Tämän minä hallitsen!”, hihkaisen ääneti lähinnä itselleni. Selvitettiin kehon lämpötilaa ja sitä, miten lämpötila eroaa, jos se mitataan ihon pinnalta, kainalosta, korvasta tai elimistön sisältä. ”Mitä tarkoittaa elimistö?” Enää en hihkunut. Lapselle lyhyt selvitys onneksi riitti ja hän päätti lähteä neljännen kerran ulos. Kello on puoli viisi. Edelleen on valoisaa.

Ulkoilun jälkeen ihmeteltiin television tarjontaa: ”Miks tossa mainoksessa ihmiset jumppaa alasti?” Vastaan nopeasti jotain nakujumpasta. ”Mihin tarvitaan nakujumppaa?” kysyy kahdeksanvuotias. ”Onko edes olemassa nakujumppaa?!” Nauran ääneen.

Hetken kuluttua lapsi palaa asiaan: ”Äiti, miks joku edes haluaisi nakujumppaan?”

Samaa olen miettinyt.

Minna Salakari

23.3. Rutiinit kannattelevat

Kun kello soi kuudelta, mietin, pitäisikö kääntää kerran vielä kylkeä. Nousin kuitenkin ylös. Keitin kahvia, luin Twitterin, Linkedinin ja Facebookin, avasin sähköpostit ja piripintaan täynnä olevan kalenterin. Tästä se taas alkaa! Arki.

Tiskikoneen ja pesukoneen täytön ja keittiön siivoamisen jälkeen asetuin hellan viereen itse keksimälleni seisomatyöpisteelle. Vastasin heti kärkeen kymmeneen sunnuntaina tulleeseen sähköpostiin. Sitten etenin viiteen lauantaina tulleeseen. Ne kaikki ovat opiskelijoilta. Ilokseni suurin osa oli positiivisia opintojen etenemiseen liittyviä kysymyksiä tai opinnäytetyöprotokollan selvennyksiä. Yksi pohtii valmistumista ja toinen laatimansa kyselyn esitestaamista. Kolmas haluaisi vaihtaa opinnäytetyön aiheen. Nyt, kun kirjallisuuskatsaus ja projektisuunnitelma on tehty? Voi ei.

Alakoululainen aloitti yhdeksältä oman uurastuksensa keittiön pöydän ääressä. Omassa huoneessakin on toki työpöytä, mutta samassa tilassa minun on helpompi auttaa ja tarkastaa tehtäviä. Ja pitää yllä yleistä tekemisen meininkiä.

Meillä on selkeät työ- ja välituntiajat, kaikki tietävät (tai ovat ainakin tietävinään) jo aamulla, mitä tuleman pitää. Välituntisin ulkoillaan, askarrellaan, pelataan, liikutaan. Rutiini alkaa selvästi löytyä! Minä pidän rutiineista. Ne kannattelevat poikkeusoloissakin.

Tänään askartelimme matematiikan ja suomen kielen välisellä tauolla tipuja. Minäkin. Niistä tuli tosi hienoa. Jollakin erityisellä tavalla – etenkin tässä ajassa – liikuttavia.

Ylioppilaskokelaan kanssa selviteltiin kaksoistutkintoon liittyvää viimeistä harjoittelua ja niitä muutamaa lukion kurssia, jotka nyt pitäisi aiemmista määräyksistä poiketen tehdä verkossa. Kiitin hiljaa mielessäni Luojaa: ruotsin kurssikoe verkossa etänä materiaalin kanssa on ensinnäkin opettavaista ja toiseksi varmasti läpi. Muuten ei takeita juurikaan olisi ollut.

”Voi olla, että mä saisinki kaikki paperit ulos jo keväällä”, totesi kokelas, kun tämän tajusi.

Esikoinen on hermostuksissaan rakentanut yhteistyössä miehen kanssa oman tilan miehen työpaikan käyttämättömään varastokellariin. Tai johonkin. Leuanvetotanko, painot, nyrkkeilysäkit ja -pallo vietiin viikonloppuna paikoilleen – nyt säilyy järki ja lihas!

Koronauutisointi on kokoaikaista. Niin kuin käsienpesukin. Tarkastelin omia käsiäni. Kädet ovat kuivuneet jatkuvasta saippualla pesemisestä. Nauroin puoliääneen itsekseni, kun muistin eilen somessa näkemäni kuvan kädestä, jonka kämmenpuoli oli täynnä kuulakärkikynäkirjoitusta.

Kuvatekstissä luki jotenkin niin, että käsiä on pesty viimeisen kahden viikon aikana niin paljon, että kuudennen luokan historian kokeen vastaukset tulivat esiin. Lopuksi nauroin ääneen, ja esikoinen häiriintyi.

Minun kynsinauhani näyttävät siltä kuin rotta olisi nakertanut niitä, rystyset ovat karheat ja punaiset. Tokaluokkalainen tarjosi vertaistukea: ”Mullaki on ollu tollasta, muistaksä? Talvella kovalla pakkasella. Mä oon laittanut niihin sitä sun isopurkkista rasvaa. Sitä jos lukee se laav planetti.” Isopurkkista rasvaa. Jaaha. Näytin varmasti kysymysmerkiltä, koska lapsi antoi heti seuraavan vihjeen: ”No se, joka haisee, tai siis tuoksuu, tosi hyvälle”. Tiedän heti, mistä puhutaan. Ja pysyn kaukana siitä rasvasta. Se HAJU on kauhea.

Kauhea on myös aikuislasten vedenkulutus – kuinka monta kertaa päivässä voi käydä suihkussa?


22.3. Itku pitkästä ilosta

Tänään itkin ensimmäisen kerran. Olen tietoisesti yrittänyt ylläpitää optimista perusluonnettani ja olla miettimättä liikaa koronaa tai sen vaikutuksia.

Olen halunnut elää päivän kerrallaan ja etsiä kaikesta ja kaikista hyvää. Olen samalla tietoisesti siirtänyt oman väitöstilaisuuden ja karonkan pohtimista. Ajatellut naiivisti, että ”sehän on vasta toukokuussa”.

Aamukahvin tippuessa vaeltelin hiljaisessa asunnossa. Pysähdyin katsomaan eteisessä lojuvaa laatikkoa. Sitä, joka piti siirtää siitä hyvään talteen, niin sanotusti parempaan paikkaan jo kaksi päivää sitten. Sitä, jossa painotuoreet väitöskirjani ovat siistissä pinossa. Siinä se sitten iski.

Täysin puskista ja varoittamatta viimeiset seitsemän vuotta vilisivät verkkokalvoilla kuin nopeutetussa filmissä. Joka ikinen kirjoitettu sana, laadittu taulukko, artikkelien lehteen lähettämiset ja vaaditut korjaukset, tilastotieteen kiemurat, hämmentävät, hienot ja yllättävät tulokset, ohjauskokoukset, kirjoitusprosessi ja kaikki se (helvetillinen) byrokratia tuon opuksen takana.

Minä olisin ansainnut arvokkaan väitöstilaisuuden. Ja ne juhlat – ne erityisesti.

Nyt minä saan etäyhteydellä toteutetun vähän väkinäisen ja todella tylsän verkkoväitöksen. Ja juhlat sitten joskus. Ehkä. Ehkä ja katsotaan ovat olleet ilmaisuina minulle aina aivan erityisen vastenmielisiä.

Se on selkeästi joko kyllä tai ei. Tai sitten se ei ole mitään. Mieluiten kyllä. Mies yrittää lohduttaa, ja minä yritän koota itseni. Muistutan itselleni, että meneillään on koronapandemia, joka tappaa Italiassa virukseen sairastuneen joka minuutti. Joka minuutti. Minä väittelen etänä.

Eilen uutisoitiin ensimmäisen koronaviruskuolema. Vaikka tilanteen vakavuus on ollut tiedossa, pysäytti tämä tieto eri tavalla. Karanteenit, eristys ja etäily olisi otettava tosissaan! Minun piti nostaa leuka pystyyn ja ajatella laajemmin, globaalisti, olla aikuinen, siirtää tunne syrjään ja ottaa järki käteen.

Otin myös ulkoiluvetimet eteisen kaapista ja lähdin ulos. Tänään piipahdin sunnuntain kunniaksi kahdesti ulkona, lisäksi tein hikitreenin kotona, vastasin (maailman ihanimmalle ja kannustavimmalle) vastaväittäjälle ja potkaisin kaikessa tohinassa varpaani eteisen väitöskirjalaatikkoon.

Ylioppilaskokelas on herännyt. Hän seisoo eteisessä seuraamassa kohellusta. Häntä naurattaa, mutta esikoisen hymy on hyytynyt jo perjantaina. Nyt hän huutaa häiriintyvänsä tästä jatkuvasta sirkuksesta, joka kotona vallitsee ja luettelee kaikki ne toiminnot, jotka vievät vielä häneltä järjen: joku käy vessassa aamulla ennen yhdeksää, joku täyttää tiskikonetta kolme kertaa päivässä, joku laulaa, joku soittaa pianoa, joku keskustelee jonkun kanssa, jonkun puhelin soi, ovikello soi, jääkaappi soi, joku pukee eteisessä, joku kulkee portaissa, joku kuuntelee Lauri Tähkää. ”Saako täällä enää koskaan olla rauhassa?!”

Joku on selvästi joutunut heräämään ennen kahtatoista. Joku introvertti isolla iillä.

Kevätkin on herännyt. Teimme kahdeksanvuotiaan kanssa metsäretken ison puiston metsikköön. Aurinko paistoi, ja me tutkimme luontoa – joko näkyisi leskenlehtiä tai lehtien silmuja? Minä kuljin katse kallioihin vähän omissa (väitöskirja)mietteissäni, lapsi taas kaiveli sammalta ja kiviä ja kertoi minulle jokaisesta löydöstään. Tässähän voisi samalla harjoittaa etäpartion luontobingoa tai koulun kehittelemää metsäsuunnistusta.

Ajatukseni katkesivat lapsen kovaääniseen hihkaisuun: ”Äiti, tuu kattoo! Tääl on kukkia! Ihan oikeita kukkia!”

Ja totta tosiaan, siinä niitä oli, sinivuokkoja. Auringon paisteessa avautumassa. Unohdin omat maalliset murheeni ja kaivoin puhelimen taskusta ottaakseni kuvan. Lapsi tonkii kepillä jo seuraavaa sammalmätästä ja istahtaa isolle kannolle. ”Äiti, voidaanko huomenna tehdä eväsretki tänne?”

Kevät tulee, koronasta – ja kaikesta – huolimatta.


21.3. Pidetään yhtä!

Facebook kysyi heti aamusta, mitä mietin. Koska työajatukset saa luvan kanssa lauantaina siirtää syrjään, mietin ikäihmisiä. Ja koronaa. Ja ikäihmisiä ja koronaa. Samalla ajatus kääntyi omiin isovanhempiin – sen lisäksi, että korona mullisti yhdessä vuorokaudessa oman perheen tilanteen, muutti se erityisesti vielä toimintakykyisten yhdeksänkymppisten isovanhempieni elämän. Kaupassa käynti, päiväkävelyt, kyläilyt, terveyskeskusvastaanotot ja laboratoriokäynnit on hoidettava uudella tavalla. Tai peruttava.

Olemme vanhempieni kanssa pyrkineet helpottamaan mummolan elämää porraskäytävään jätetyillä ruokakasseilla, päivittäisillä puheluilla ja facetime-puhelumahdollisuuden asentamisella. Väärin! Huomaan, että huijasin hieman. Totuus on se, että vanhempani ovat hoitaneet isovanhempien tämän päivittäishuollon kokonaisuuden, eikä minusta juurikaan ole apuja ollut. Hävettää vähän. Tarvitaan muutos.

Ideoin nopeasti tavan, jolla me (minä ja kahdeksanvuotias lähinnä) voisimme ilahduttaa isovanhempia. Päätimme pitää lyhyen pianokonsertin ja kuunnella sen jälkeen eristyksissä olevien kuulumiset. Päätin myös tarttua sosiaalisessa mediassa kiertävään haasteeseen ja kirjoittaa tärkeille henkilöille kortit tai kirjeet. Joka päivä jollekin. Ensimmäinen lähtee Aurajokivarteen isovanhemmille, sen jälkeen ilahdutan raskaana olevaa ystävääni.

Ikäihmiset valtasivat mielen päiväkävelylläkin. Kävellessäni tienviertä havaitsin omakotitalon terassilla pyörätuolissa istuvan vanhuksen. Hänet oli varustettu selkeästi ulkoilemaan pidemmäksikin aikaa: paksun täkin alta pilkottivat vielä talvitakki, jalat peittävä villafiltti, pipo ja rukkaset. Unohtamatta hupun alta näkyviä aurinkolaseja. Tultuani omakotitalon kohdalle, yhtäkkiä vanhus vilkutti minulle. Hätkähdin, hymyilin – ja vilkutin nopeasti takaisin. Pala nousi kurkkuuni. Maailma on muuttunut hetkessä; koronavirus liittää ihmiset yhteen.

Mietin myös sitä, että oikeastaan ei tässä oikeastaan nyt NIIN ankeaa ole: kevätaurinko paistaa, ulkona saa liikkua, koti pysyy kivasti melko siistinä, kun siellä pyörii koko päivän vahtimassa, että jälkikasvu ei sottaa tai jätä astioita tiskipöydälle. Lapsen koulu on järjestetty muutamassa päivässä toimivaksi setiksi, ja oma opetus rullaa olosuhteisiin nähden hyvin. Ja nyt elellään viikonloppua. Täysi-ikäiset lapset nukkuivat pitkälle iltapäivään, esikoinenkin on yhtenä kappaleena järjissään toistaiseksi, tokaluokkalainen ulkoili tunti tolkulla, kotitreeni sujui jo melko vaivattomasti rutiinilla ja mieli oli (ja on) jokseenkin levollinen. Ainakin osan päivästä.

Eniten hiertää se, että oman tilan ja ajan saaminen ilman, että lähtee tietoisesti ovesta ulos, on liki mahdotonta: alakerta on pahuuden vallassa (remontissa) ja yläkerran tilat ovat avoinna kaikille. Keittiö kohtaamispaikkana toimii ihan kivasti tiettyyn pisteeseen saakka, mutta siihenkin alkaa kyllästyä. Tunti luottokukkakaupan kiinnimenon jälkeen havahduin, että viikonloppukimppu jäi hakematta. Sekin vielä. Tilanne on korjattava heti maanantaina.

”Mulla on ikävä Eija-mummoa”, totesi kahdeksanvuotias ulkoleikeistään palattuaan kuin ohimennen. ”Ei olla nähty pitkään aikaan…”. Sitten me kirjoitimme kirjeen ja viemme sen myöhemmin oven taakse.

On tärkeää olla yhteydessä ja pitää yhtä. Perheenä, sukuna, ystävinä, naapureina, työtovereina. Tuntemattomina.


20.3. Pidetään yhtä!

Ylioppilaskokelaan kello soi taukoamatta. Vain yksi ei herää siihen, hän itse. Tänään oli viimeinen rutistus englannin kielen parissa. Harjoittelu jäi minimiin, mutta se ei kuulemma haittaa, sillä hän oli preleissä. Nopeasti, kuin ohimennen, kysyin, miten ne prelit sitten menivät. Kokelas naurahtaa ja toteaa, etteivät ne kovin kummoisesti menneet, koska hänellä ei ollut kuulokkeita. Kuuntelut jäivät tekemättä. Nyt on varma pohja lähteä kirjoituksiin!

Onneksi on eväät. Niitä hamstrattiin kotoa ja lähi-Nesteeltä. Että varmasti selviää muutaman tunnin. Ne pakolliset kolme, jotka hän on kussakin istunut…

Eväät olivat pääosassa kotiopetuksessakin: tokaluokkalainen varmisti jo aamupalalla, että onhan välipalalla välipalakeksiä, mandariinia ja banaania. Itse panostin kahviin, jota ehdin keittää kaksi pannullista ennen kello yhdeksää. Ensimmäisen korkkasin jo kuudelta, toiselle kierrokselle lähdettiin heti kahdeksan jälkeen. Vaikka Facebookissa joku kaveri jakoikin kuvan tyhjistä leipähyllyistä, meidän evästilanteemme näytti hyvältä.

”Jääkaapissa on kerrankin paljon ruokaa!”, kommentoi ylioppilaskokelas aamutuimaan. Muisti kuitenkin lisätä lopuksi, että ei siellä kyllä mitään hyvää ole.

Aamukahvien ja tiskikoneen täytön jälkeen palasin työhommiin. Tänään kokoustettiin kahdesti heti aamusta, ideoitiin hankkeita, pohdittiin koronan vaikutuksia hankerahoituskärkiin sekä käytiin läpi kuulumisia ja etätyötilanteita – kuka on ottanut käyttöönsä minkäkinlaisia verkkoympäristöjä ja miten on selvitty. Hyvin on selvitty! Kolmesta päivästä. Teams ei ole toistaiseksi ruuhkautunut, vaikka puhe puuroutuukin välillä. Etenkin, jos esittää videota tai Powerpointtia. Kannattaa olla esittämättä, päätin. Luovia ratkaisuja on keksitty, ja ensi viikkoon lähdetään jo melko luottavaisin mielin.

”Pidetään yhteyttä!” esimies huikkasi lopuksi. Minulle jäi hyvä fiilis.

Opettajaopiskelijan – ja nykyisen kollegan – kanssa tehtiin kahdenkeskinen kokouslenkki. Pohdittiin hankeasioita ja nuorille kohdennetun toiminnan etäjärjestelyjä sekä opetusharjoittelun (etä)arviointikeskustelua. Raittiissa ilmassa ajatus kulki hyvin, ja sosiaalisen kanssakäymisen kiintiö tuli täytettyä. Taas jaksaa.

Jaksaa tasan kymmenen minuuttia. Esikoinen on saanut päähänsä, että hän sekoaa minä hetkenä hyvänsä. Hän sekoaa, koska rutiinit rikkoutuvat.

Tervetuloa kerhoon, ajattelin. Kun esikoinen on meuhkannut omat kuulumisensa, aloittaa kahdeksanvuotias päämäärättömän valituksen nälästä, janosta, autotallin avaimen puuttumisesta ja viulu-piirroksestaan.

Piirros oli hänestä huono. Minusta varsin hieno.

Kun tästä yhden banaanin ja pienen halilohdutuksen siivittämänä päästiin, huomasin ylioppilaskokelaan tulleen kotiin – hän oli hiipinyt kaikessa hiljaisuudessa huoneeseensa, kun me vietimme välituntia ulkona. Tartuin tilaisuuteen ja kysyin, miten englannin koe meni.

”Siellä sai tänään valita, missä istuu, koska jengii oli niin vähän.” Aha. Okei. ”Koska me syödään?”

Pitsaperjantain kunniaksi teimme yhteisvoimin ihan täydellistä pitsaa. Ylioppilaskokelas, kahdeksanvuotias ja minä. Keittiöstä on tullut meidän yhteinen kohtaamispaikkamme. Eväät edellä, vai miten se meni?

”Tän päivän paras oli se, ku autotallin avain löyty! Nii, ja sit se Ylen lasten uutiset -juttu, se koronavirusjuttu, joka meijän piti kotikoulus kattoo!” hihkaisee tokaluokkalainen ovensuusta.

Keittiön ikkunasta näen, kun potkulauta kiitää alamäkeen.

On ollut aikamoinen viikko.


19.3. Ihan kuin arkee

Eilisestä viisastuneena herätyskelloni soi jo ennen kuutta, nousin tosin vasta kuudelta. Hiippailin ja yritin käyttäytyä muutenkin hillitysti – minulla olisi tasan tunti ja kolmekymmentä minuuttia vain itselleni. Lue: hiljaiselle etätyölle. Ehtisin läpikäydä sähköpostit ja vastata niihin, kirjoittaa alkuun opiskelijainfoa ja tarkistaa päivän kriittiset pisteet. Sain tunnin ja viisitoista minuuttia.

Sain myös herätä aurinkoiseen aamuun. Olohuoneen ikkunan vaihtuvasta maisemasta seurasin Hirvensalon sillan meininkiä (tavanomaista paljon rauhallisempaa!) ja auringonnousua. Venesataman yllä lenteli pari lokkia. Ja joku sinnikäs kalastaa jo puoli kahdeksalta keskellä Pitkääsalmea. Yksin. Minkähänlaista olisi olla kalastaja?

Havahduin siihen, että suihkuun olisi ehdittävä ennen remonttimiesten saapumista. Koko perhe on jonossa samaan suihkutilaan. Seuraavaksi koko perhe on jonossa kahvinkeittimen edessä ja jääkaapilla. Melko rattoisaa. Eteinen ruuhkautuu. Ihan ilman, että siellä kävisi kukaan. Koon 46 kenkäparien lisäksi eteisessä on kolme roskista, liki aukinainen sateenvarjo, remppamiesten maalitonkka, lautakasa ja kaatunut käsidesipullo.

”Kohta mennään ulos, viedään roskis ja kierretään piha välitunnin merkiksi. Jos selvitään eteisestä ulos”, totean alakoululaiselle.

Minusta on kehkeytynyt erinomainen taukoilija. Olen huomannut jo lyhyessä ajassa, että pelkkä etätyö ja jatkuva koneiden äärellä päivystäminen kuormittavat aivoja – taukoja tarvitaan! Taukoilu taas on johtanut ihan erilaiseen arkitoimintaan: minusta on tullut intohimoinen roskisten viejä. Ne odottavat kuuliaisesti ruuhkaisessa eteisessä, sitten minä vien ne pihan roskikseen. Vaikea ehkä uskoa, mutta aiemmin tämä on ollut suuri ponnistus. Nyt saan näinkin arkisella toiminnolla muutaman minuutin tauon ja parisataa askelta.

Alakoululaisten opetus on siirtynyt verkkoon. Oma opettaja on tehnyt hienot opetusvideot. Tänään laskettiin allekkain yhteenlaskuja ekan kerran. Hyvin meni. Ympässä kerrattiin ihmisen elämänkaarta, suomen kielessä jatkettiin adjektiivien vertailumuotoja, ja luettiin Tahmapää ja Julkea Jänis -kirjasta ensimmäiset seitsemän sivua.

”Muista kertoo se lukukirjaan liittynyt Kahoot! sitte, äiti!” muistuttaa kahdeksanvuotias. Tuli varmaan selväksi.

Minä olen lukenut opinnäytetöitä ja toteuttanut tieteellisen tiedonhakuun liittyvää etäopetusta videotallenteeksi. Olen avannut ja sulkenut Optiman palautusluukkuja ja kirjoittanut tehtäväpalautteita opiskelijoille. Olen myös ohjannut opettajaopiskelijaani etänä. Kuka olisi uskonut, että tässä me nyt olemme ”vähän niin kuin karanteenissa” omassa keittiössä sulassa sovussa koneinemme, kirjoinemme ja ajatuksinemme? Välillä piipahdamme pihalla ja koitamme pitää turvaväliä muiden (niiden hyvin vähäisten) ulkona haahuilevien kanssa. Kaikenlaista.

Koronauutisointi alkaa ahdistaa. Mies referoi päivän pahimpia minulle ääneen. Lisäksi hän on perustanut WhatsApp-perheryhmän (K18), jossa jakaa nämä samat uutiset. Illalla hän otti puheeksi Saksan johtavan virologin (?) kommentit siitä, miten koronatestausta pitäisi ehdottomasti suorittaa enemmän. Joojoo, kyllä. Mutta kun meillä ei ole testejä. Meillä on THL:n suositukset ja hallituksen päätökset. Niillä mennään.

Tästä hieman ahdistuneena katsoin vielä kerran Instagramin. Ensimmäisenä silmiini osui Matti Pikkujämsän taidetta. Teos nimeltä ”Ihme”. Olen monesti myöhästynyt hänen taiteensa kohdalla ja saanut lukea ”sold” punaisen pallo -merkin vierestä. NYT MINÄ EHDIN! Ihastus, spontaani päätös, miehen suostumus, ja taide on jo matkalla kotiin. Ihme-teos kuvaa minusta juuri tätä aikaa, se jää nyt meille muistoksi ja muistutukseksi poikkeusoloista. Mistähän hankkisi kehystyksen?

Lapsen mielestä tänään oli kiva koulupäivä:

”Mä tykkäsin erityisesti, ku nähtiin Elisa-opettaja, ku Elisa niinku oikeasti puhui videolla, ku se opetti matikkaa! Sit musta oli kiva, ku oli välitunnit ja sai pelata Inkan aarretta ja leikkiä ulkona. Ihan ku arkee.”

Illalla hän pyytää minua ja enkun kirjoituksiin valmistautuvaa isoveljeään pelaamaan uutta Kuka minä olen? -aliaspeliä. Ja kun me molemmat suostumme, on liikutuksen kyyneleet lähellä. Ihan ku arkee.


18.3. Kaikki on peruttu

Aamukahvi ehti jäähtyä. Sähköposti oli täynnä opiskelijakysymyksiä, ja kello oli vasta 6.20. Tästä tulisi pitkä päivä. Seitsemältä muistin, että kaiken kukkuraksi tänään on siivoojapäivä. Ihan hyvä – ja ehdottoman tarpeellinen – mutta hieman liikaa tähän yläkerran ruuhkaan.

Yksi kehui aamupuuron tuoksua, toinen (minä) panikoi, riittävätkö appelsiinit sittenkään. Kolmas lähti matikan kirjoituksiin. Maol-taulukkokirja oli takavarikoitu, koska siihen oli kirjoitettu kokelaan nimi. Toivo tämän kokeen suhteen meni sitten siinä. Etäkokous, etäohjaus ja etäkoulutus alkoivat heti aamusta. Tiskikonekin käynnistyi jo ennen yhdeksää. Koskahan sitä kampaisi hiuksensa?

”Ei oo mitään tekemistä”, totesi lapsi viisitoista minuuttia matematiikan tehtäviä tehtyään. Kello on 8.45. Kehotan hyppimään haaraperushyppyjä ja kävelemään pihan ympäri. Minulla sen sijaan on tekemistä. Ei ehdi hypellä eikä lenkkeillä pihaa ympäri. Suunnittelin kyllä pienen pihaa kiertävän lenkin kahden kokouksen väliin. Ja sen toteutinkin.

Suurin osa sähköposteista kertoo kaiken olevan peruttu. Mukaan mahtuu kuitenkin myös opiskelijapaniikkia, etäkokouskutsuja ja valmistuvia opinnäytetöitä viimeiselle tarkastukselle. Kahlatessa posteja havahduin viestiin, jossa opiskelija kehuu toimintaani. Miten ohjaan ja opetan ja pysyn rauhallisena vaativissakin tilanteissa. Yhdessä postissa kiitetään systemaattista tiedotusta, toisessa nopeaa vastaamista. Että ”ei ne kaikki…” Häkellyn hetkeksi, sitten minua hymyilytti. Kyllä me tästä selvitään!

Parasta on ollut huomata, että tehtyä työtä arvostetaan. Sen voi havaita myös esimiehen tasolta: hän tiedottaa, tsemppaa ja kysyy, miten meillä menee. Pidän tästä tavasta. Olen lisäksi kiitollinen kollegoille, jotka opettavat meitä muita verkko-opetuksen saloihin, eri menetelmiin ja moniin mahdollisuuksiin. Kiitos. Yhteisöllisyys alkaa näkyä ihan kaikessa.

Kahdeksanvuotias opetti toista kahdeksanvuotiasta matematiikassa, he saivat vaikeasta asiasta leikin aikaan.

Suomen kielessä keksittiin kuvailevia sanoja ja taivutettiin niitä kaikissa muodoissa. ”Valoisa, valoisampi, valoisin”, aloittaa tokaluokkalainen viiden sanan settinsä. Minä mietin, että oma aloitukseni olisi saattanut olla ”erikoinen, erikoisempi, erikoisin” tai ”vaikea, vaikeampi, vaikein”.

Vaikea erityisesti siksi, että ajoittain oli hyvin vaikea keskittyä: remonttimiehet porasivat alakerrassa ja siivooja imuroi yläkerrassa, samalla piti keskittyä etäkokouksiin ja -ohjauksiin sekä tarkistaa tokaluokkalaisen tehtäviä ja seurata luokanopettajan etäohjeita. Yhdeltä ajattelin, että sekoan. Lähdimme ulos. Kolmelta ajattelin, että kyllä tämä tästä. Viideltä lähdimme ulos. Kuudelta ajattelin, että vielä kuukausi. Naapurin nainen kertoi olevansa samojen ajatusten äärellä.

Parasta tänään näin aikuisen näkövinkkelistä oli Syöpähaaste 2020 -kilpailun NIKO-projektin opiskelijan saavuttama kakkossija – ihan huikeaa! Iloitsin lisäksi siitä, että kiireentuntua ei ollut, jääkaapissa näytti olevan paljon ruokaa, aamulla on valoisaa, illalla on valoisaa. Valoisa, valoisampi, valoisin… Ja melkein kaikki työt tuli hoidettua virka-aikana.

Annan mielestä oli erilaista: ”Kaikkein kivointa oli, kun tehtiin matematiikkaa ja minä osasin! Keksin myös paljon enemmän kuvailevia sanoja kuin piti. Vaiks kaikki on peruttu, ni isolle kivelle voi silti mennä. Mut vaan kahdestaan, ei kymmenen hengen ryhmässä.”

Siisti koti on aina kiva. Siivoojaa ei onneksi peruttu. Ja matikan ylioppilaskirjoituskin ehkä menee läpi. Ei hullumpaa.


17.3. Digiloikka

Päätin aloittaa koronapäiväkirjan pitämisen. Kirjaan lyhyesti (yhdessä Annan kanssa) päivittäin omasta ja perheen, erityisesti Annan 8 v., etäilystä, siitä, mitä me teemme ja tuumimme, kuinka yhteiselo viiden hengen perheessä saman katon alla sujuu ja miten me tästä yhdessä selviämme. Jos selviämme. Tietenkin selviämme.

Tänään on ollut merkittävä päivä. Ei siksi, että päätin aloittaa päiväkirjan, vaan siksi, että olin viimeistä kertaa kuukauteen fyysisesti työpaikallani. Olin siellä yksin. Minulla oli koko päivän erikoinen tunne.

Se johtuu siitä, että koko Suomen, ja samalla koko maailman, nykytila tuntuu eriskummalliselta. Mietin pandemiaa ilmiönä – miten se tulee vaikuttamaan elämäämme, yhteiskuntaamme ja tulevaisuuteemme. Pohdin myös, miten tämä tulee jäämään osaksi Suomen historiaa. Aivan eriskummallinen tunne.

Samalla mielen on vallannut tyhjyys, vaikka kalenteri täyttyy etäkokouksista, etätapaamisista ja etäopetuksesta. On ollut myös liikuttavan yhteisöllistä; meistä on yhtäkkiä kehkeytynyt toinen toisiamme tukeva porukka, joka soittelee ja kirjoittelee ja pitää toisistaan huolta. Jokainen miettii tahollaan, että ollaan ihan uuden ja oudon tilanteen edessä. Miten tässä kuuluisi toimia? Miten perustella toimintansa?

Silti mieli ja tunne ovat tyhjät. Kaupan hyllytkin olivat tyhjät. Kipaisin rohkeana naisena työmatkalla kaupassa. Sain kuitenkin pakastimeen leipää ja jauhelihaa, juustoa, leikkelettä ja kasapäin hedelmiä ja vihanneksia. Ehkä me selviämme. Tietenkin me selviämme. Minusta kehkeytyy vielä tämän pandemiaeristyksen aikana oikein kodinhengetär!

Ylioppilaskirjoitukset jatkuvat, sekin on ristiriitaista, vähän eriskummallista. Nyt mennään lujaa. Nyt mennään myös sieltä, mistä aita on matalin. Tai kaatunut. Tavoitteena on läpipääsy. Eikä kiirettä ole, vaikka läpi ei pääsisikään. Kaksoistutkinnon kanssa voi pelata aikaa.

Toivon, että selviydymme tästä viikosta, sitten kirjoitukset ovat ohi, aamuiset väkisin herätykset ja evässhown voi unohtaa. Tilalle saadaan lounas-, päivällis- ja iltapalashow. Takaraivossa jyskyttää järjen ääni: ”Tee joka päivä kaksi ruokaa, toinen hellalla, toinen uunissa. Säästät aikaa ja vaivaa.” Varmasti. Antiruuanlaittaja Uittamolta, hei!

Olen perustanut kotikuntosalin ja innostunut siitä. Alakerrassa on käynnissä remontti, joten joudun organisoimaan yläkertaa meille kaikille etätyöhön soveltuvaksi.

Nyt aloitan keittiön pöydän äärestä, välillä pystytän seisomapisteen hellan viereen. Ei sekään ihan huono ratkaisu ole. Olen psyykannut itseäni siihen, että oikeastaan tästä voi olla paljonkin hyötyjä: etäopetuksen lisääminen, uusien työkalujen käyttöönotto, perheen yhteinen aika, ulkoilupakko, ajoittainen kiireettömyys – ei tarvitse ryntäillä mihinkään. Korjaan, ei saa ryntäillä mihinkään.

Äsken laadimme lukujärjestyksen yhdessä naapurin tytön äidin kanssa. Sen mukaan mennään. Lapsi katsoo pää kallellaan vieressä, kun kirjoitan. Sitten hän toteaa: ”Yksi asia ei kyllä ole kivaa: se, ettei näe Elisaa (opettaja) pitkään aikaan. Kuukauteen. Se on pitkä aika. Olisi kyl kiva mennä kouluun.”

Se on aivan varma.

Digiloikka
Digiloikka


Haluatko käyttää

Osallistuaksesi keskusteluihin ole hyvä ja kirjaudu TS-tunnuksillasi

Olet kirjautuneena yritystunnuksella. Yritystunnuksella ei voi osallistua keskusteluihin.
Aloita keskustelu tästä jutusta
Viesti

Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Uudet näkökulmat keskustelussa vievät asioita eteenpäin. Siksi Turun Sanomat kannustaa verkkosivuillaan aktiiviseen ja rakentavaan keskusteluun.

Verkkokeskusteluun osallistuminen edellyttää rekisteröitymistä (jonka pääset tekemään tästä). Rekisteröityminen ei edellytä lehden tilaamista.

Keskusteluun voit kirjoittaa omalla nimelläsi tai nimimerkillä. Suosittelemme oman nimen käyttöä, sillä on arvokasta seistä mielipiteidensä takana. Ole kriittisenäkin kohtelias ja kunnioita muita. Epäasiallinen käytös estää osallistumisen keskusteluun.

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä, ja julkaisusta päättää toimitus. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda äläkä kiroile.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta. Tekstin yhteyteen voi liittää teemaan liittyviä asiallisia linkkejä, jotka toimitus tarkistaa ennalta. Mainoksia emme julkaise.

Verkon keskustelut ovat osa Turun Sanomien sisältöä, josta olemme vastuussa. Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.