Nerokkaimpia
ovat kukat

TS/
TS/

"Miten suurenmoinen esimerkki ihmiselle onkaan kukka; sen sisu ja rohkeus, kestävyys ja kekseliäisyys. Jos me olisimme kehityksessämme käyttäneet puoletkaan kukkien kehittämästä energiasta esimerkiksi kärsimyksen, vanhuuden ja kuoleman poistamiseen, kohtalomme olisi aivan toisenlainen kuin se nyt on."

Melkoinen väite.

Sen esitti kirjallisuuden Nobelilla vuonna 1911 palkittu belgialainen Maurice Maeterlinck sata vuotta sitten julkaisemassaan kirjassa L'intelligence des fleurs , Kukkien äly.

Filosofin mukaan kasveilla on voitettavanaan ylivoimaisesti raskaampi kohtalo kuin ihmisellä: liikkumattomuuden laki. Sitä vastaan ne ovat kehittäneet rajumman vastustuksen kuin mikään muu elämänmuoto.

Kasvikunnan kehitys tähtää tämän kohtalon väistämiseen, sanoo Maeterlinck. Jotkin kasvit ovat jopa keksineet itselleen siivet, joilla ne pystyvät voittamaan tilan rajat: katsokaa vaikka siemenensä helikopteriroottorilla maailmalle lennättävää vaahteraa.

Filosofin mukaan ilmiö on verrattavissa neljännen ulottuvuuden valloitukseen, ajan ja avaruuden lakien voittamiseen.

Kukat ovat hioneet lentovälineitään yhä täydellisemmiksi. Jotkut mailasten sukuun kuuluvat niittykukat ovat muotoilleet siemenkodastaan spiraalin, jotta tuuli kannattelisi sitä pitempään. Keltamailasen siemenspiraalissa on tiheä piikkireuna, jotta se tarrautuisi ohikulkeviin pikkueläimiin ja kulkisi siten vielä kauemmas.

Nerokasta!

Laakeripuun sankarityö

Filosofi kertoo myös tarinan kasvien sankarillisesta sitkeydestä. Provencessa retkeillessään hän näki laakeripuun kasvavan pystysuorasta kallionraosta. Kun koloon eksynyt siemen alkoi kasvattaa runkoa, sen oli sekä voitettava painovoima että suunnattava elintärkeään valoon. Sen oli kehitettävä runkoon 90 asteen mutka riittävän kauas seinämästä kasvattaakseen rungon ja seinämän väliin tarpeeksi painavia oksia, ettei tasapainon puute repäisisi juuria kolostaan.

Vuosikymmenien mittaan mutkapuu kasvoi niin suureksi ja painavaksi, että vääntynyttä runkoa kannattavaan tyveen syntyi musta, märkivä haava. Silloin - noudattaen käsittämätöntä vaistoa, sanoo Maeterlinck - puu kasvatti rungostaan kaksi vahvaa, karvaista juurta ja kiinnitti ne tukivaijereiksi viereiseen graniittiseinään.

Oliko se vain onnekas sattuma? Vai olivatko tukijuurien aiheet piilleet alusta asti puun sisässä odottamassa vaaran hetkeä, jolloin niitä tarvittaisiin?

Takaiskuventtiilejä

Oudoimmasta päästä ovat vesikasvit. Utricularian eli vesiherneen tillimäisten lehtien haaroissa kiikkuu päärynämäinen pussi. Pussin aukossa on venttiili, joka avautuu vain ulkopuolelta. Kukinta-aikaan pussit täyttyvät ilmalla, jonka venttiili pitää tiukasti pussissa. Lopulta ilma nostaa koko kasvin veden pintaan. Vasta silloin puhkeavat pienet, keltaiset kukat hyönteisten ulottuville.

Kun kukka on hedelmöitynyt, vesi painuu pussien venttiileistä sisään ja painaa kasvin uudelleen pohjamutiin.

Mikään ei ole uutta auringon alla, väittää filosofi. Kaiken sen, minkä ihminen keksii, on luonto keksinyt jo kauan ennen häntä.

Vakuudeksi hän esittelee traagisen tarinan meikäläisissä akvaarioissa kasvatettavan Vallisnerian elämästä.

Pieni kukkanen elää elämänsä puolinukuksissa pinnan alla aina hääpäiväänsä asti. Silloin naaraspuolisen emikukan spiraalivarsi oikenee, nuppu nousee pinnalle ja kukka avautuu. Toisen kasvin hedekukka havaitsee tapahtuneen ja nousee pinnalla kelluvaa tyttöä kohti. Mutta hedekukan varsi on liian lyhyt, ja sen nousu pysähtyy kesken.

Seuraa epäröinnin hetki; sitten hedekukka nykäisee vartensa poikki ja nousee helmeilevien kuplien saattamana morsiamensa luo.

Sen jälkeen tuuli vie uhratut hedekukat mennessään, mutta äidiksi tullut emikukka sulkee terälehtensä, kiertää spiraalinsa kasaan ja vetäytyy pohjaan kypsyttämään hedelmäänsä.

Kuivan maan kasveilla on yleisimmin emi ja heteet samassa kukassa. Siinäkin on ongelmansa: itsesiitoksesta ei suku parane. Siksi kukat houkuttelevat luokseen mehiläisiä.

Kukka elää maailmassa, jossa armon ja sympatian varaan ei kannata laskea. Mehiläiselle on tarjottava jotakin, jota ilman se ei voi olla. Mettä. Samalla on varmistettava, että mehiläinen vie siitepölyt mennessään muihin kukkiin.

Pystypuomin väijytys

Juuri tätä asiaa tutkiakseen Maeterlinck asettui kontalleen niitylle ja kurkisti salviankukan violettiin silkkitelttaan.

Kukka valmistaa hunajapisaransa pikariin, jonka eteen se on kasvattanut kaksi pystytolppaa. Kummankin päällä on avosäiliö täynnä siitepölyä ja alempana vastapainoina pienet säiliöt. Kun mehiläinen tulee mettä hakemaan, sen on päällään ensin työnnettävä syrjään pienet säiliöt. Silloin tolpat keikahtavat päin mehiläisen kylkiä ja peittävät ne siitepölyllä.

Seuraa toinen näytös. Läheisessä kukassa, jonka heteet ovat kuihtuneet, emi valmistautuu vastaanottamaan siitepölyä. Se työntyy hitaasti esiin viitastaan ja jakautuu haarukaksi kukan suulle. Kun mehiläinen pyrkii sisään, sen pää mahtuu vapaasti haarukan alta, mutta siitepölyn peittämät kyljet pyyhkiytyvät haarukan haaroihin ja kukka hedelmöityy.

Orkidealla sama mekanismi toimii vielä monimutkaisemmin. Kun hyönteinen istahtaa kukan alahuulelle ja koettaa ylettyä ahtaan käytävän päässä istuvalle mesimaljalle, se törmää pieneen kulhoon, joka hajoaa. Siitä puhkeaa kaksi tahmeata kuulaa, jotka tarttuvat hyönteisen päähän. Kuulien päässä on pienet varret, jotka päättyvät kahteen tiiviiseen, siitepölyä sisältävään pakettiin.

Kun hyönteinen tulee kukasta ulos, sillä on päässään kaksi samppanjapullon muotoista sarvea. Kun se nyt lentää uuteen orkideaan, sarvet lotkahtavat osoittamaan eteenpäin - ne on täsmällisesti ohjelmoitu lotkahtamaan 30 sekunnin päästä kiinnittymisestään - jotta ne osuisivat suoraan uuden kukan emimerkkeihin.

Eikä siinä kaikki. Emimerkeissä on laimeata tahmaa, joka avaa siitepölypaketit vain osittain, jotta hyönteinen voisi kuljettaa loput siitepölyt muihin kukkiin ja moninkertaistaa lisääntymistapahtuman.

Orkidean vesieste

Toisilla orkideoilla on vielä jännittävämpiä väijytyskeinoja. Eräskin laaja, sulotuoksuinen kukka on täyttänyt alimman terälehtikuppinsa vedellä, johon mettä tavoittelevat mehiläiset luiskahtavat. Pyristellessään kuiville ne joutuvat kapeaan ränniin, jonka seinistä niihin tarttuu sekä tahmaa että siitepölyä.

Joka kukkalajilla on oma, kokemuksen kehittämä ideansa, Maeterlinck päättelee.

Se kokemus on pitkä. Kun kukka astui maapallon näyttämölle, ihmisestä ja hänen tekniikastaan ei ollut tietoakaan. Silloin kun me kehitimme katapulttia iskeäksemme vihollisen muureihin, salvian ja orkidean kehittämät sotasuunnitelmat olivat toimineet täydellisesti jo vuosituhansia.

Kysymys on lajin älystä, ei yksilön. Yksilön äly on vain yksi lajiälyn kehittämistä ominaisuuksista. Luonnon ikuisessa taistelussa tarvitaan paljon muuta.

Jos tulkitsemme Maeterlinckia hiukan vapaasti, ei ole lainkaan varmaa, että meidän älymme olisi siinä mittelyssä parempi. Kuten hän itse sanoo: meidän älymme ammentaa samasta kaikelle elämälle yhteisestä älystä. Siitä, joka optimisti Maeterlinckin mukaan pyrkii onneen, täydellisyyteen ja kuoleman voittamiseen.

EVA LATVAKANGAS

Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.