Kun aalto käy hänen ylitseen

TS/<br />Lääkäri, psykoterapeutti Liisa Alhopuro kierteli antamassa tukea Bangkok-Phuketin sairaalan suomalaispotilaille.
TS/
Lääkäri, psykoterapeutti Liisa Alhopuro kierteli antamassa tukea Bangkok-Phuketin sairaalan suomalaispotilaille.

Sakari Alhopuro , lääkintäneuvos ja lääkäriasema Pulssin toimitusjohtaja, istuu valkoisessa takissaan pöydän viereen.

Pöydällä on kannettava tietokone, johon hän syöttää kuvadisketin. Alhopuro tunnetaan innokkaana valokuvaajana, ja hänen digitaalikameransa on dokumentoinut kuva kuvalta tsunamin raiskaamia Thaimaan lomarantoja ja katastrofin seurauksia.

Alhopuro alkaa kertoa Thaimaan lomarantojen ammattimaisista pelastustoimista, joita nuoret sukellusohjaajat johtivat. Siitä, miten hän tsunamin iskettyä sukeltajasaari Rayaan huomasi olevansa vaimonsa kanssa saaren ainoa lääkäri. Lomailevan perheenisän rooli sai unohtua, jatko oli raakaa työtä.

Sitten hän nojautuu eteenpäin. Pää painuu käsien varaan, ammattirooli valahtaa yltä. Reilu vuorokausi on liian lyhyt aika toipumiseen, kun on tulossa ennen näkemättömän kauhun ja kuoleman keskeltä, matkalta, jonka piti olla rentouttava paratiisiloma. Alhopuro ei edellisenäkään yönä ole nukkunut neljää tuntia enempää.

Hän katsoo avuttomasti ylös ja kysyy:

- Hei, voitaisko vähän pysähtyä?

Hän painaa kuvakiekon pyörimään. Kankaalle ilmestyy perhosen kuvia. Kukkia. Lintuja. Luonnon sykähdyttävää kauneutta.

- Muistan... Muistan kun vasta valmistuneena lääkärinä sain äidiltäni lahjaksi matkan Gambiaan. Pyöräilin siellä pitkin maata ja osuin erääseen sairaalaan. Royal Victoria hospital. Sieltä tuli vastaani mies, lääkäri, joka kysyi, osasinko saksaa. Sanoin vähän osaavani. Mies kiitti Allahia; hän sanoi rukoilleensa, että tämä toisi hänen sairaalaansa jonkun saksankielen taitoisen. Hän oli saanut lähetyksen saksalaisia lääkkeitä eikä ymmärtänyt niiden ohjeista mitään.

- Katsoin lääkkeitä: ne olivatkin suomalaisia. Siitä pitäen minäkin olen vähän uskonut Allahiin...

Tarina ei kuulu asiaan, mutta juuri siksi se on tässä kohdassa tarpeen. Tasapainon saavuttamiseksi. Muistutukseksi siitä, miten paljon kaunista ja hyvää on tässä samassa maailmassa, johon hirmuaalto iski.

Alhopuro näyttää kuvia joulujuhlista palmurannalla. Hurmaavat thai-tanssijat leijailevat pikku estradilla. Toisessa kuvassa laulavat nuoret tyttö-tiernapojat: Saara ja Noora Alhopuro , Rayan saaren sukelluskeskuksen ohjaajia molemmat. He viettävät vapaavuotta opiskeluista ja käyttävät sen sukellusohjaajina Thaimaassa. Päivää ennen tsunamia Saara ystävineen järjesti joulujuhlat vanhempiensa ja muiden jouluksi Rayaan tulleiden vieraiden kunniaksi.

Muutkin kuvat ovat päivää ennen. Saara ja pikkuveli Anssi kahlaamassa kimaltelevaan valtamereen. Sakarin vaimo Liisa aurinkoisella palmurannalla.

- Meidän piti lähteä jo illalla, mutta päätimme jäädä vielä yhdeksi yöksi. Halusin kuvata veden alla: siellä oli ihmeellisen kirkas, värikäs maailma.

Aamulla Saara vei äitinsä kokeilemaan sukellusta. He lähtivät yhdeksältä, ennen kuin matkailijaruuhka iskisi. Puolta tuntia myöhemmin, kun he olivat jo veden alla, tsunami tuli.

Saara oudoksui veden virtauksia ja antoi merkin: ylös. Pinnalla kuohui. Rannalta sukelluskeskuksen pojat huusivat: uikaa kauemmas, varokaa kallioita! mutta tsunamin virrassa ei niin vain uida. Sukelluksen opettajat Ilkka Setälä ja Sami Suominen laittoivat kumiveneen veteen ja työntyivät merelle muitten huutaessa: älkää, ei sinne nyt ole menemistä! He saavuttivat sukeltajat ja saivat heidät vedettyä kumiveneeseen ja siitä isompaan veneeseen. Vasta usean tunnin kuluttua he pääsivät vihdoin rantaan.

Sillä aikaa Noora istui rantaravintolassa katsomassa merelle. Hän sai hätistellyksi ravintolan tyhjäksi, ennen kuin ensimmäinen aalto iski, mutta joutui itse aallon varaan ja jäi räystääseen roikkumaan, kun vesi pyyhkäisi yli. Sitten hän juoksi. Kun hän katsoi taakseen, koko ravintola oli hävinnyt.

Perheenisä Sakari oli vielä hotellilla. Hän näki jonkun paikallisen juoksevan rannasta ja huutavan: Whale! whale! Amatöörivalokuvaaja innostui: hänen elämänsä ensimmäinen valas tarjolla kuvattavaksi!

- Hain isomman putken kameraani ja juoksin ulos. Silloin huomasin, että paikallinen ääntämistapa oli taas tehnyt tepposet: mies tarkoittikin sanaa "wave", aalto.

Alhopuro hymyilee, mutta ilo ei ulotu silmiin.

- Jos aalto olisi tullut puoli tuntia myöhemmin, ranta ja rantavesi olisi ollut aivan täynnä ihmisiä. Pelastajat eivät olisi enää olleet rannalla; he olisivat olleet veden alla opastamassa sukeltajia. Voi vain arvailla...

Aalto tuhosi kaikki rantarakenteet. Sukelluskoulu huuhtoutui pois ja sen mukana kaikki sidetarpeet, sukellusvälineet ja veneet.

- Koko sen päivän ja seuraavan hoidin haavoja ja ruhjeita. Sukellusoppaat organisoivat etsintäketjun, jolla he haravoivat koko saaren. Vain yksi jäi kadoksiin: englantilainen tyttö, joka oli edellisenä päivänä sukeltanut meidän kanssamme.

Vasta kun Alhopurot evakuoitiin laivaston aluksella Phuketiin, he tajusivat, miten valtavasta tuhosta oli kysymys. Koko rantavyöhyke oli yhtenä rojukenttänä. Maailman kauneimmaksi sanotulle hiekkarannalle oli levinnyt hirvittävä kalman haju.

Sakari Alhopuro meni unettoman yön jälkeen vaimonsa kanssa ilmoittautumaan töihin. Hän alkoi jäljittää sairaaloiden suomalaisturisteja, kiersi heidän luonaan katsomassa, oliko kaikki kunnossa, jäljitti heidän toisissa sairaaloissa olevia omaisiaan. Psykoterapeuttina toiminut Liisa Alhopuro puhui loukkaantuneiden ja omaisensa menettäneiden kanssa.

- Sairaalahoito oli asiallista ja tehokasta. Samoin raivaustoimet hoidettiin ripeästi, Alhopuro sanoo.

- Kävimme Khao Lakissa, kun tie oli saatu raivatuksi. Siellä oli samaan aikaan neljä kuninkaan helikopteria: kuningas kävi katsomassa tuhoa. Sotilaat olivat kaivaneet ruumiita mudasta, rojukasoja siivottiin jo pois.

Temppelien alueet olivat täynnä ruumiita. Sakari Alhopuro laski nähneensä yli 2000 ruumista:

- Niitä oli paljon enemmän. Toisia oli viety pois ja lisää tuli koko ajan. Paikallisen uskon mukaan kuolleita ei saa pitää muualla kuin temppelin alueella, siksi ne koottiin kaikki sinne. Thaimaalaiset vainajat poltettiin temppelin krematoriossa.

Silti pahinta eivät olleet kuolleet tai ruhjoutuneet. Kaikkein raskainta oli Alhopuron mukaan tavata suomalaisia, jotka olivat menettäneet lapsen, äidin, isän, puolison.

- Tapasimme noin kymmenvuotiaan pojan, joka oli menettänyt sekä äitinsä, isänsä että sisaruksensa. Hän istui pyörätuolissa sairaalan pienen buddhalaispyhäkön edessä; istui vain ja katsoi eteensä.

Alhopuro hiljenee, selvittää kurkkuaan.

- Ihminen on niin avuton luonnonvoimien keskellä. Kun aalto käy hänen ylitseen, häntä ei enää ole.

EVA LATVAKANGAS

LK/REUTERS
LK/REUTERS
TS/
TS/
TS/
TS/
Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.