Huijausta vai hulluutta?

Rouva Corbaniksi esittäytyvä nainen (Emilia Virtanen) ja Rikostutkija (Pentti Kallio) leikittelevät Kaarinan-teatterissa.
Rouva Corbaniksi esittäytyvä nainen (Emilia Virtanen) ja Rikostutkija (Pentti Kallio) leikittelevät Kaarinan-teatterissa.

•  Robert Thomas: Yksinäisen miehen ansa. Suomennos Raoul af Hällström. Kaarina-teatteri. Ohjaus Mikko Rantanen. Lavastus Simo Martin, Mikko Lehto, Seppo Lehtonen, Risto Nurmio. Puvustus Sirpa Niemelä, Merja Hakanen. Maskeeraus Marika Torvinen. Ensi-ilta 16.10.

Ranskalaisen Robert Thomasin (1927–1989) kirjoittama jännityskomedia Piège pour un homme seul (1960) kertoo vasta-avioituneesta miehestä, jonka vaimo katoaa riidan päätteeksi.

Teksti leikittelee valehtelun, huijauksen, hulluuden ja muistinmenetyksen ideoilla. Jännitys syntyy siitä, että teksti pitää katsojan epätietoisena siitä, kuka puhuu totta ja kuka valehtelee. Myös hahmojen henkilöllisyydet horjuvat. Kaarina-teatterin esityksessä komediallisuus syntyy paitsi tekstin tarjoaman kielen ja yllättävien tilanteiden tasolla, myös – ja ennen kaikkea – liioittelevasta ja ylettömästä näyttelijäntyöstä.

Esitykseen limittyvät pelottavatunnelmaiset mustavalkoiset elokuvapätkät kuvaavat päähenkilön unia ja muistikuvia.

Elokuvan sammuessa ja siirryttäessä lämpimänsävyiseen (valot, värit, elävät ihmiset) näyttämötodellisuuteen tunnelma muuttuu koomiseen suuntaan. Tämä elokuvan ja teatterin keinoin luotu kontrasti istuu niin ikään oivallisesti lajityyppiin.

Puna-musta-valkoinen värimaailma hallitsee esityksen visuaalista ilmettä. Esimerkiksi rouva Corbanin punainen hiuslaite, rikostutkijan aistilliseksi punatut huulet ja pastorin punainen kaulus konkretisoivat oivallisesti genreen ja näytelmätekstiin sisään rakennettua vinksahtaneisuutta. Toisaalta varsinkin lavastuksessa kaavamainen väritys luo myös jäykkyyttä ja yllätyksettömyyttä pikemmin kuin outoutta tai liioittelua.

Rohkeaa näyttelijäntyötä

Mikko Rantasen ohjaamassa esityksessä koko kahdeksanhenkinen näyttelijäkaarti (Hannu Pajunen, Pentti Kallio, Emilia Virtanen, Jarmo Kujala, Risto Nurmio, Kerttu Lehto, Tomi Lahtinen ja Pedram Notash) on rohkeasti tarttunut lajityyppiin sopivaan näyttelemistyyliin.

Eleet ja ilmeet ovat suuria ja merkityksellisiä. Liikekielessä on pyritty suunnitelmallisuuteen ja tarkkuuteen.

Eksessiivinen tunneilmaisu on tarkoituksellisesti teeskennellyn oloista.

Näytelmän tapahtumat keskittyvät vuoristomajan olohuoneeseen. Tila on staattinen, mutta hahmojen ilmaantumiset ja poistumiset sekä usein hieman absurdilta vaikuttavat toiminnot luovat siihen liikkuvuutta ja kepeyttä.

Minulle ei kuitenkaan auennut, miksi esityksen alkupuolella näyttelijät puhuvat yleisön yli mutta esityksen loppupuolella – ikään kuin toisilleen replikoidessaan – ottavatkin suoran kontaktin katsojiin. Tämän tehokeinon tahattomalta vaikuttava epäjohdonmukainen käyttö aiheutti kokonaisuuteen tarpeetonta epätasapainoa.

Joka tapauksessa on ilahduttavaa nähdä, että Kaarina-teatterissa on rohkeasti tartuttu lajityyppiin, joka väliajalla ja esityksen päätyttyä salakuuntelemieni keskustelujen perusteella selvästi herätti yleisössä hämmennystä.

Teatterillinen toteutus oli kunnianhimoinen ja katsomiskokemus viihdyttävä.

ANNINA KARHU