Komediallisesti
vakavasta aiheesta

Opettaja (Ralf Hjorth oik.) avautuu oppilaansa vanhemmille (Martti Luolamaa ja Rita Lappalainen vas.) tukkansa harvenemisesta.
Opettaja (Ralf Hjorth oik.) avautuu oppilaansa vanhemmille (Martti Luolamaa ja Rita Lappalainen vas.) tukkansa harvenemisesta.

Kakskerran nuorisoseuran teatteri: Mummun saappaassa soi fox, käsikirjoitus Sirkku Peltola, ohjaus ja lavastus Kati Urho, musiikki George Sonata, valot Jarl Lindström ja Leo Lindgren, ensi-ilta Kakskerran seuraintalolla 13.5.

Opettaja kertoo, ettei kahdeksanvuotiasta Tarmoa ole näkynyt koulussa pariin viikkoon. Ettei pojalla ole kavereita ja että häntä kiusataan. Poliisit ilmoittavat, että 17-vuotias Janita on häipynyt ulkomaille huumausainerikoksista epäillyn poikaystävänsä kanssa.

Äiti ja isä uskottelevat, että kaikki on ihan kunnossa. He jatkavat omissa turvallisissa ajatuksissaan elämistä ja laittavat voileivät tulemaan. Tällaisessa paikalleen jämähtäneessä hengissä selviämisessä on vain se haitta, että elämä vilahtaa ohitse, niin kuin ne mummun 80-vuotissynttäritkin.

Sirkku PeltolanMummun saappaassa soi fox kantaesitettiin Teatteri Jurkassa 2002. Peltolamaiseen tyyliin se puhuu komedian keinoin vakavasta aiheesta: perheestä, jossa vanhempien on vaikea kohdata lapsiaan, toisiaan ja itseään.

Tässä suhteessa aikaa tappavien sekä turhanpäiväisiä keskusteluja käyvien vanhempien elämän kuvaus muistuttaa Samuel Beckettin absurdia näytelmää Huomenna hän tulee.

Mummun saappaassa soi foxia on esitetty ahkerasti suomalaisissa teattereissa, kuten Peltolan tuotantoa yleensäkin. Tämä on helppo ymmärtää, koska hahmot ovat hupaisia ja rönsyilevät repliikit nasevia. Erityisesti harrastajateattereissa tästä on toisinaan seurauksena liiankin suuri luottamus tekstin voimaan.

Näyttelijä Kati Urhon Kakskerran nuorisoseuran teatteriin ohjaamassa esityksessä tekstillä ja näyttelijöillä sen tulkkina on hallitseva rooli.

Pääosien esittäjät (Rita Lappalainen, Martti Luolamaa, Minna Myrsky-Nyberg ja Susanna Nera) ovat ohjaajansa johdolla selvästi paneutuneet tekstiin syvällisesti. Tästä kertovat muun muassa puheen rytmitykset, ilmeikäs elekieli ja tapahtumien ajoitukset.

Ymmärrän, että vanhempien paikalleen jämähtäneisyyttä on haluttu korostaa istuttamalla perheen lomautettu isä, koko parituntisen esityksen ajaksi nojatuoliinsa puhumaan. Ymmärrän myös, että esityksessä on pyritty kuvaamaan hahmojen ajatuksissa ja tunteissa tapahtuvia sisäisiä jännitteitä ja tarkoituksella jätetty ulkoinen toiminta pienimuotoiseksi.

Toisaalta ymmärrän, miksi väliajalla kuulemani keskustelun perusteella jotkut katsojat eivät olleet esityksestä erityisen innoissaan, koska he olivat koko ensimmäisen puoliajan odotelleet, milloin näytelmä oikein käynnistyy. Runsas teksti ja jämähtäneisyyden konkreettinen kuvaus tuntui minustakin paikoitellen raskaalta.

ANNINA KARHU