Paratiisi pyrkii avantgardeen

Oroliga-kollektiivin debyytissä Paratiisi nähdään Lasse Ilano (edessä) sekä Maija Reeta Raumanni (takana vas.), Linda Granlund, Antti Helminen ja Juho Koski.
Oroliga-kollektiivin debyytissä Paratiisi nähdään Lasse Ilano (edessä) sekä Maija Reeta Raumanni (takana vas.), Linda Granlund, Antti Helminen ja Juho Koski.

• Oroliga-kollektiivi: Paratiisi. Konsepti, toteutus, esitys Linda Granlund, Antti Helminen, Lasse Ilano, Juho Koski ja Maija Reeta Raumanni, musiikki Juho Koski. Ensi-ilta 24.9. Manilla-teatterissa.

Viime vuonna perustetun Oroliga-kollektiivin ensimmäisen esitystapahtuman eli Paratiisin käsiohjelmaan on listattu inspiraation lähteitä. Kymmenen riviä pitkän jonon ensimmäisenä on Pablo Picasso, viimeisenä hedelmäasetelma ja siinä välissä on niin Subtv:n Riivattuja taloja, Bauhausia, rakkautta, raskautta kuin ahneutta tai katharsista.

Joku voisi kommentoida listausta tyyliin, just-joo, sitäsuntätä siis. Mutta joku toinen sanoisi, onpas siinä mielenkiintoinen verkosto.

Tästä tuntuisi olevan kysymys myös itse esitystapahtumassakin eli suhteellisuudesta, näkökulman valitsemisesta.

Kun ensi-illan aloitusta odotetaan varttitunti ohi ilmoitetun alkamisajan, yksi katsoja alkaa hermostua, toinen taas miettii myöhästyksen kuuluvan esityksen konseptiin. Sillä Paratiisi on mielijohdeketjuttamista, irrallisten kohtausten kollaasia, jossa on yritystä avantgardeen. Eli tavoitellaan uutta ja kokeilevaa, yhdistellään yllättävää ja arveluttavaa, jolloin keinona voi olla melkein mikä vaan.

Perinteet
pannassa

Esitys itsessään etenee rauhallisesti ja hitaasti, mutta äänimaailmassa on levottomuutta ja volyymiä. Kohtaukset panostavat absurdiin esitysteatteriin. Jotkut asetelmat ovat herkullisia.

Kuten Juho Kosken jäljitelmä svenski-popin makeudesta (åh, så vackert) tai irvokkaasti asennoituvat tennistähdet valkoisissa Wimbledon-asuissaan tai ääninauhalta tuleva ekopoliittinen visiointi paratiisillisesta tulevaisuudesta. Siellä Koreat ovat yhdistyneet, autot ovat sähköautoja ja ihmiset lukevat laatujournalismia.

Koko esitys on itsessään kannanotto esitystaiteen tekemiseen. Yksityiskohtaisemmin otetaan kantaa myös kuvataiteeseen. Kun Antti Helminen asetetaan pöydälle osaksi still-leben -asetelmaa, ei häneen saa kajota, sillä pitäähän taideta tarkastella etäältä.

Koski huutaa ”Älä kajoa taiteeseen!” ja alkaa itse kajota klassisiin pianosävellyksiin aloittamalla Mozartin Turkkilaisen marssin jamittamisella. Sittemmin nauhalta kuuluu lukuisia ironisiksi kääntyviä kuvauksia maalaustaiteen kanonisoiduista teoksista. Paratiisi itse tuntuisi haluavan eroon viralliseksi hahmottuvasta ja (yli)arvostetusta taiteesta.

Välähdyksittäin Paratiisi on oikein antoisaa tekemistä visuaalisessa esiinpanossaan ja erityisesti Lassi Ilanon mediataidemateriaalit ovat hienoja. Lopun kohtaus, jossa fosforisävyisiä paratiisin hedelmiä riipustetaan hitaasti roikkumaan mustaan valoon, on kaunis.

Mutta kun pyssyn pamahduksen jälkeen katosta tipahtaa eines-pizza lattialle, en ole vakuuttunut sen edistyksellisyydestä, banaaliudesta kuitenkin.

Avantgarden näkökulmasta tarkasteltuna esitykseen liittyvät prosessit, käsiohjelmalistauksen liiallisuus, itse esitykseen mahtuvat tyhjäkäyntikohtaukset ja jopa alun myöhästyminen ovat juuri pointtina. Mikään ei ole tavanomaista.

Mutta toisen sillisalaatti on toiselle aistimusten aarre-aitta tai sitä, miten tekijät itse kiteyttävät: ”Yhden ihmisen paratiisi on toisen helvetti.”

KAISA KURIKKA