Taiteilijaelämää
raumalaisittain

Mika Waltari (Reidar Palmgren) ja Unto Koskela (Lauri Ketonen) sukeltavat taiteilijaelämään.
Mika Waltari (Reidar Palmgren) ja Unto Koskela (Lauri Ketonen) sukeltavat taiteilijaelämään.

Tapio Niemi ja Panu Rajala: Kuubalainen Serenadi, Rauman kaupunginteatteri. Ohjaus Kirsi-Kaisa Sinisalo, sävellys ja sovitus Perttu Suominen, koreografia Jens Walentinsson, lavastus Samuli Halla, puvustus Elina Vättö, valot Sanna Alasaari, äänet ja projisoinnit Ville-Veikko Palviainen, kampaukset ja maskeeraukset Tuula Kupiainen-Koivisto. Kantaesitys 7.9.

Raumalaissyntyisen runoilijan Unto Koskelan (1908–1934) elämä oli nopea ja vaiherikas. Murrerunojakin kirjoittanut Koskela tunnetaan parhaiten runostaan Kuubalainen serenadi. Samaa nimeä kantaa myös Rauman kaupunginteatterin elämäkerrallinen näytelmä.

Kuubalainen serenadi lienee monella tavalla merkittävä esitys raumalaisille. Samalla kun kantaesitys jatkaa raumalaisaiheisten näytelmien sarjaa, se on myös Hämeenlinnaan siirtyvän teatterinjohtaja Kirsi-Kaisa Sinisalon jäähyväisohjaus.

Modernisti toteutettu esitys on kunnianhimoinen kokonaisuus. Tapio Niemen ja Panu Rajalan teksti haastaa yleisön lukemaan rivien välistä ja tulkitsemaan itse. Kysymyksiä esitetään enemmän kuin vastauksia, ja suomalaisen runouden, tulenkantajien ja Nuoren voiman liiton tuntemus on hyödyksi. Silti vahvasti fragmentisoitunut näytelmä onnistuu pitämään fokuksensa.

Tärkeintä
on tunne

Nuorena kuolleen Koskelan elämää varjostavat morfiiniriippuvuus, kaatumatauti ja kohtalokas syfilistartunta. Lauri Ketonen lausuu tarinaa Koskelan säkein ja tulkitsee runoilijan elämää hienovaraisesti. Haaveilijasta kasvaa naisiin menevä nuorukainen, joka sukeltaa taiteilijaelämän nurjalle puolelle tuhoon tuomitusta lemmestä riutuen.

Valovoimaisen pääroolin rinnalle rakennetaan sivurooleja, jotka tukevat hienosti Ketosen suoritusta. Yhdennäköisyyden ja sanatarkan historioinnin sijasta keskitytään tunteisiin.

Tunteiden äärelle päästään myös Samuli Hallan lavastuksessa. Valkoisista paidoista koostuville seinille projisoidaan unikuvia.

Karnevaaliasuissa esitetyt monimuotoiset rytmit vesittävät tarinan herkkyyttä, ja jään kaipaamaan simppelimpää sovitusta. Liian räikeästä loppunumerosta huolimatta näytelmä on tyylikäs läpileikkaus 1920- ja 1930-lukujen suomalaiseen taiteilijaelämään, runouteen ja raumalaiseen legendaan.

FRIDA GUSTAFSSON

Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.