Sympaattinen Punahukka

Pekka (vas. Timo Sibakow)  tivaa uskonasioita Martilta (Martti Luolamaa).
Pekka (vas. Timo Sibakow) tivaa uskonasioita Martilta (Martti Luolamaa).

Kari Hotakainen: Punahukka, Kakskerran Nuorisoseuran teatteri, ohjaus ja lavastuksen suunnittelu Jaakko Loukkola, puvustus Tarja Vuola ja työryhmä, valot Jaakko Loukkola ja Jarl Lindström, musiikki Jesse Villa, 10.5.

Helmille paljastuu, että hänen molemmat poikansa salakuljettavat kirkkotaidetta Venäjältä. Käy myös ilmi, että hänen miesvainajallaan oli Pietarissa toinen nainen ja tytär. Pekka kohtaa Jeesuksen (tai ainakin näkee valoilmiön Vainikkalan asemalla). Elina eroaa kirkosta. Pappi epäröi uskossaan. Sepolta loppuvat työt kultaajana. Katjalla on aavistus, että hänen isänsä viimeinen tahto ei toteutunut.

Kari Hotakaisen Punahukka kantaesitettiin KOM-teatterissa 2005. Seuraavana vuonna se voitti pohjoismaisen näytelmäkirjailijapalkinnon. Palkintoraati kiitteli muun muassa näytelmän moniulotteisuutta sekä vakavien aiheiden ja huumorin onnistunutta vuoropuhelua.

Punahukassa raskaita teemoja – uskonkysymyksiä sekä Suomen ja Venäjän lähihistoriaa – tarkastellaan tiiviisti suhteessa yhden perheen tarinaan. Näytelmän ihmisille paljastuu itsestään ja läheisistään asioita, joille he ovat vuosikausia olleet sokeita. On hankalaa olla ”hyvä ihminen” ja tehdä ”oikeita tekoja”. Hankalia ovat myös armon kysymykset.

Näytelmän nimi viittaa Pekan ja Sepon pietarilaisen siskopuolen Katjan sairastamaan autoimmuunitautiin (systeeminen lupus erythematosus), jota suomessa kutsutaan myös punahukaksi.

Rohkeaa
heittäytymistä

Kakskerran nuorisoseuran teatterin työryhmä on tarttunut Hotakaisen näytelmään intomielellä ja kunnianhimoisesti. Tekstiä on runsaasti, ja sen opetteleminen sekä sisäistäminen ovat varmasti olleet iso haaste.

Jaakko Loukkolan ohjaamassa esityksessä komediallisella liioittelulla terästetty realistinen ilmaisu on tarkasti rytmitetty. Tunneilmaisu ja toiminnan motiivit ovat kautta linjan harkittuja ja perusteltuja. Näyttelijät myös pelaavat hyvin yhteen.

Kokeneet harrastajanäyttelijät (Heli Ahosmäki, Rita Lappalainen, Martti Luolamaa, Heikki Muurinen, Virve Myllymäki, Timo Sibakow, Inkeri Tuominen) heittäytyvät antaumuksella inspiroiviin rooleihinsa. Paikoitellen jäin kaipaamaan selkeämpää artikulaatiota, jotta kielellisesti rikkaan näytelmän nyanssit eivät olisi hukkuneet.

Näyttämölle on rakennettu kolme tyyliltään realistista interiöörilavastusta, jotka kuvaavat Pekan ja Elinan olohuonetta, Sepon poikamiesasuntoa sekä papin työhuonetta. Tilan yllätyksettömästä käytöstä ja staattisista visuaalisista ratkaisuista syntyy vaikutelma, kuin ne olisivat olleet jonkinlainen ”välttämätön paha”.

Kokonaisuuden kantaviksi voimiksi nousevatkin Hotakaisen vahva teksti sekä rohkeiden harrastajien vilpitön heittäytyminen. Lopputulos on puhutteleva ja sympaattinen.

ANNINA KARHU