Kaarinan nuorisoteatteri: I am Karen.
Käsikirjoitus Tanja Roiha ja työryhmä, ohjaus Tanja Roiha, musiikki ja äänisuunnittelu Jan Lamberg, kappaleiden sovitus Jan Lamberg ja Tara Karim, valosuunnittelu Vilja Eteläkoski ja Niko Wahlroos, puvustus Linnea Lindgren, lavastus ja rekvisiitta Tara Karim, Tiia Toivanen, Elli Soininen ja Teemu Paavilainen, maskeeraus Tara Karim, ensi-ilta 27.10.
Kolmisen vuosikymmentä sitten, jolloin yhdysvaltalainen laulaja Karen Carpenter (1950–1983) menehtyi anoreksian seurauksena sydänkohtaukseen, syömishäiriöitä ei vielä tunnettu samalla tavalla kuin nykyään. Vaikka esimerkiksi anoreksia nervosan klassisista oireista löytyy kuvauksia jo 1800-luvulta.
Carpenterin elämäntarinaan pohjautuva kehyskertomus antaa I am Karen -esitykselle tukevan rakenteen, johon nuorten teatterintekijöiden ideoimat erilaisia tyylilajeja hyödyntävät kohtaukset istuvat yllätyksellisesti. Carpenterin surullinen ja samalla glamourinen tarina luo perspektiivin nykynuorten äänille ja kokemukselle maailmasta, jossa nyt eletään.
Nykytietämyksen mukaan on aina monen asian syy ja summa, miksi osalle (nuorista) ihmisistä kehittyy syömishäiriö. Siis miksi joku siirtyy sellaisen rajan tuolle puolen, jossa täydellisen kehon tai elämänhallinnan tavoittelusta tulee sairaus, siinä missä samat asiat kohtuukäytössä yleensä edistävät terveyttä ja hyvinvointia. Ja kun tuo raja kerran on ylitetty, paluu on usein hidas ja vaikea prosessi, eikä se aina onnistu.
I am Karen -esityksessä näitä syitä pohditaan monipuolisesti. Kohtausfragmenteissa käsitellään esimerkiksi kysymyksiä siitä, miten kulttuuriset arvostukset ja käytänteet sekä perhesuhteisiin, persoonallisuuteen, iän tuomiin biologisiin muutoksiin ja psykologiseen kehitykseen liittyvät seikat voivat johtaa yksilön kehoa ja mieltä runtelevaan sairauteen, joka on aina hyvin traaginen kokemus myös sairastuneen läheisille.
Karenin tapauksen kaltainen kohtalo saattaa koskettaa ketä tahansa. Tämä ajatus ilmentyy esityksessä mainiosti usean näyttelijän esittämänä Karenina. Vaikka Karen Carpenterin tarinalla oli hyvin dramaattinen päätös, nuorten tarinoissa on aimo annos toivoa ja tervehenkistä huumorilla höystettyä kritiikkiä.
Tanja Roihan ohjaamasta kymmenestä näyttelijästä muodostuu energinen ryhmä. Paikoitellen erilaisten tyylilajien, erityisesti komiikan, arkisen realismin ja syviin tunnesyövereihin sukeltavien kohtausten yhdistyminen tuntuu hieman kitkaiselta, mutta ratkaisu toisaalta antaa tilaa nuorten erilaisille olemisen ja ilmaisun tavoille.
Itse pidän eniten kohtauksista, joissa Reeta Mannisen lumoavan eteerisesti esittämä menneisyyden Karen puhuttelee yleisöä suoraan ja tulkitsee The Carpentersin biisejä hämyisellä tavalla. Bändi sulautuu viehättävän vähäeleisesti osaksi näyttämötapahtumia.
Yleisö on aseteltu kehystämään näyttämöä kahdelta sivulta. Esiintyjät ovat lähellä katsojia, mikä synnyttää intiimin tunnelman ja vahvistaa kokemusta, että olemme saman asian äärellä. Esityksen visuaalinen ilme on nuorisoteatterimaisen pelkistetty. Vilja Eteläkosken ja Niko Wahlroosin suunnittelemat voimakkaita rajauksia ja kohdistuksia sekä keltaista väriä hyödyntävät valot rytmittävät oivaltavasti tapahtumia.
Annina Karhu
