Kulttuuri

Teatteriarvio: Ja sen aukon nimi on mahdollisuus

Erkki Lampén
Estetiikassaan scifiä ja ritualistisuutta yhdistävässä Evoluutiossa perheen tyttärestä Helenasta (Minerva Kautto) muokataan uuden ihmislajin edustajaa. Kallon takana äiti Maija Rissanen.
Estetiikassaan scifiä ja ritualistisuutta yhdistävässä Evoluutiossa perheen tyttärestä Helenasta (Minerva Kautto) muokataan uuden ihmislajin edustajaa. Kallon takana äiti Maija Rissanen.

Quo vadis: Evoluutio.

Käsikirjoitus ja ohjaus Marko Järvikallas, lavastus Tuula Nikulainen, valot, äänet ja musiikki Juha Tuisku. Vierailuesitys Domino-teatterissa tiistaina 7. maaliskuuta.

Yli 30 vuotta omaa näyttämökieltään luoneen Quo vadiksen Evoluutio-vierailussa harmittaa kaksi asiaa. Ensinnäkin se, että katsojat löytävät esityksen näin harvalukuisesti.

Toisekseen, Evoluutio ja Domino eivät lyö kättä ongelmitta. Kookas vierailunäyttämö haastaa kiertävän esityksen intimiteetin. Evoluution näyttämökielessä on läsnä nuotiopiirimäinen tarinankerronta, joka uhkaa jäädä ajelehtimaan isossa tilassa.

Näyttelijät Minerva Kautto, Timo Pajunen-Noroila ja Maija Rissanen joutuvat tekemään töitä saavuttaakseen katsojat. Mutta työnsä he todella tekevät.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Evoluutio on scifi-dystopia. Ympäristökatastrofit ja konfliktit ovat jakaneet maailman kahtia. Oman mikromaailmansa muodostava kolmehenkinen perhe pyrkii pitämään yhtä. ”Me ei käännytä toisiamme vastaan”, toistuu perheen päälause.

Vanhemmat (Pajunen-Noroila ja Rissanen) kuuluvat maailmanlaajuiseen, maanalaiseen organisaatioon, joka ammentaa hollantilaisen tieteilijän Antoni van Leeuwenhoekin (1632–1723) ajattelusta. Organisaatio pyrkii kehittämään uuden, itsetuhoisuudesta vapaan, luonnon kanssa aitoon symbioosiin käyvän ihmislajin, joka muuttaa planeetan evoluution suunnan.

Perheen tytär Helena (Kautto) on geneettisen muuntelun kohde. Hänestä rakennetaan mutaatioin uuden ihmislajin edustajaa.

Evoluution tarinassa ja tyylilajissa kysymykset ihmisen suunnasta, selviytymisestä ja luontosuhteesta kohtaavat dystooppisen taiteen ja popkulttuurin traditiot. Ajatukset tulevista sukupolvista konfliktialttiissa lähitulevaisuudessa ja näiden selviytymiseen vaadittavista muutoksista peilautuvat sekä juuri ensi-iltansa saaneeseen, X-Men-sarjakuvan Wolverine-hahmoa luotaavaan James Mangoldin Logan-elokuvaan että P.D. Jamesin Ihmisen pojat -romaaniin (1992) ja Alfonso Cuarónin ohjaamaan elokuvasovitukseen (2006), kuten myös Robert Kirkmanin The Walking Dead -sarjakuvaan ja sen televisiosovitukseen.

Evoluution perhe on suljettu yksikkö. Sen rajat eivät perimmiltään eroa muureista, joilla kaupunkien näennäiseen turvaan linnoittautuneet sulkevat toiset ulkopuolelle. Myös perheen sisällä kuplii kysymys, mitä ihminen on valmis tekemään toiselle omaa selviytymisviettiään kuunnellessaan.

Esityksen maailma nyrjähtää oivaltavasti, kun Helena kaivautuu muurin ali kaupunkiin. Ankara ulkomaailma, jossa lihansyönti on kiellettyä eikä sotilaisiin tule luottaa, näyttäytyy tulevaisuusdystopiana. Mutta kun Helena kohtaa kaupungin bilekulttuurin ja ympäröivälle muurille sokaistuneen, ulkopuoliset terroristeina näkevän Cindyn (Rissanen), huomaan, että tämähän tapahtuu tänään. Jo eilen.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Olipa omaan ja jälkipolvien selviytymiseen pyrkivä ihminen millä tahansa puolella konkreettista tai moraalista muuria, hän luottaa löytävänsä aukon.

– Ja sen aukon nimi on mahdollisuus, Helena sanoo.

Näyttelijäkolmikolla on välitön, horjumaton kontakti. Kautto on esityksen dynamo, Helenan kautta katsoja imeytyy uskomaan Evoluution. Juha Tuiskun valosuunnittelu ei pääse Dominossa täysin oikeuksiinsa, mutta hänen ääni- ja musiikkimaailmansa on dynamiikkaa tihentävä neljäs näyttelijä.

Jukka Kittilä