Teatteriarvio: Orlando jää muotonsa vangiksi

Teatteri Vertigon Orlando on kunnianhimoinen ja kiinnostava yritys saattaa Virginia Woolfin moneen suuntaan avautuva romaani näyttämölle.

Ville-Matias Roisko
 1800-luvun henget (Kati Urho ja Veera Alaverronen) kiskovat Orlandon (Hanna Ojala) uudelle vuosisadalle.
1800-luvun henget (Kati Urho ja Veera Alaverronen) kiskovat Orlandon (Hanna Ojala) uudelle vuosisadalle.

Teatteri Vertigo: Orlando.

Virginia Woolfin romaanin pohjalta näytelmäksi kirjoittaneet Ishwar Maharaj ja Eeva Salonius, suomennos Salonius, ohjaus Maharaj, koreografia Maija Reeta Raumanni, skenografia Marie Antikainen, valot Jaakko Forsman, sävellys ja äänet Arttu Aarnio, maskeeraus ja kampaukset Sarianna Sormunen. Ensi-ilta Turun VPK:n talolla 24.2.

Teatteri Vertigon kuuden vuoden takainen Woyzeck-tulkinta Brinkhallin kartanossa on jättänyt pysyvän jäljen mieleeni. Englantilaisen Ishwar Maharajn ohjauksessa Georg Büchnerin näytelmän kohtaukset oli sijoitettu eri puolille kartanoa ja sen piharakennuksia, ja katsojat vaelsivat ryhmissä paikasta toiseen. Kukin tila avasi ikään kuin uuden oven keskushenkilön päänsisäiseen maailmaan.

Odotukset Vertigon Orlandon suhteen olivat siis etukäteen korkealla. Tällä kertaa esityspaikkana on Turun VPK:n talo, ja nytkin yleisö vaeltaa ryhmissä huoneesta toiseen. Myös teos on yhtä kiehtova kuin viimeksi: Virginia Woolfin kirjoittama fiktiivinen elämäkerta Orlando.

Toisin kuin Woyzeckissa Orlandossa eri tilat eivät tuo oikeastaan mitään lisää sisältöön, ne ovat vain hieman eri näköisiä näyttämökuvia. Toki esimerkiksi portaikko tarjoaa virkistävää dynamiikkaa muutoin melko staattisiin kohtauksiin.

Kuljetettavat ryhmät ovat myös aika isoja, ja siirtymät paikasta toiseen vievät suhteettoman paljon aikaa. Esityksen kokonaiskesto paisuu kolmeen ja puoleen tuntiin, missä on ainakin tunti liikaa.

Liikkuvan teatteriesityksen idea on innostava, mutta nyt muoto kahlitsee enemmän kuin vapauttaa.

Pituudestaan huolimatta esitys raapaisee Woolfin teoksesta vain pintaa. Dramaturgialtaan se on pitkälti tarinankerrontaa dialogin sijaan, mikä tarkoittaa toteutuksen kannalta paljon puhetta ja vähän toimintaa.

Orlando kertoo nuoresta, 1500-luvun lopulla syntyneestä aatelismiehestä ja hänen matkastaan halki vuosisatojen. Fantastisen tarinan aikana Orlando vanhenee vain 36-vuotiaaksi, ja 30-vuotiaana hänen sukupuolensa vaihtuu yhdessä yössä miehestä naiseksi.

Eeva Saloniuksen ja Ishwar Maharajn dramatisointi keskittyy sukupuoliteemaan ja pohdintaan, kuinka paljon sukupuoli määrittyy biologian ja kuinka paljon yhteiskunnan rakenteiden kautta. Vaikka sukupuolen vaihtuminen ei muuta Orlandoa henkilönä, ympäristön suhde häneen muuttuu.

Woolf päätti teoksensa sen kirjoitusajankohtaan vuoteen 1928. Vertigo jatkaa sitä nykyhetkeen asti. Esityksen asettamaa kysymystä sietää pohtia edelleen, vaikka tasa-arvon rintamalla onkin paljon tapahtunut 90 vuodessa.

Toisaalta esityksen johtopäätös on lohdullinen ja toiveikas: yhteen minään voi ja saa mahtua monta minuutta. Orlandon kohdalla yksi tärkeimmistä – ja se joka määrittää häntä enemmän kuin sukupuoli – on runoilijuus. Tämä ei kuitenkaan korostu Vertigon tulkinnassa. Myös kirjassa vahvasti läsnä oleva luonto ja eläimet jäävät esityksessä tammea lukuunottamatta vain viittauksiksi.

VPK:n juhlava talo on Orlandolle mainio näyttämö. Ensi-iltapäivään osunut lumisade kaari-ikkunoiden takana vahvisti unenomaisen ja salaperäisen todellisuuden syntymistä seinien sisäpuolelle.

Siirtymät paikasta toiseen keskeyttävät aina hetkeksi esityksen maailman rakentumisen, mikä asettaa suuria haasteita itse kohtauksille. Niihin pitäisi saada jo ensisekunteina sellainen jännite, että katsojan mieli palaa halusta nähdä jatkoa.

Valitettavasti kohtausten intensiteeteissä on suurta vaihtelua. Toiset, kuten Orlandon ja kuningatar Elisabet I:n kohtaaminen, naulitsevat heti, toiset – esimerkiksi ikuisen elämän eliksiirin tohtorin haahuilu – tuskastuttavat.

Ainakin osittain kyse on myös näyttelijäntyöstä. Eri näyttelijöiden eri hahmoihin ei löydy riittävää variaatiota, jolloin kokonaisuus näyttäytyy yksiulotteisena ja tasapaksuna. Suuria ilopilkkuja tästä syystä ovatkin Eija Talo-Oksalan kuningatar Elisabet sekä Kati Urhon arkkiherttuatar Harriet, joissa molemmissa on sekä puhe että mimiikka kohdallaan. Elisabet on kaiken kaikkiaan upea ilmestys epookkipuvussaan, ja Kati Urho onnistuu hyvin myös muissa rooleissaan.

Hanna Ojala Orlandon nimiroolissa tekee ihan kelpo työtä, mutta missä on intohimo?

Irmeli Haapanen

3 POIMINTAA

Orlando

1 Virginia Woolfin (1882–1941) romaani Orlando ilmestyi vuonna 1928 (suom. 1984, Kirsti Simonsuuri).

2 Romaanista on tehty useita dramatisointeja. Turussa Orlando on nähty aiemmin Åbo svenska teaterissa 1991.

3 Sally Potterin elokuva Orlando sai ensi-iltansa 1992. Nimiroolissa Tilda Swinton.