Kaksi rakkaudella tehtyä Tovea

Cata Portin
Nuori Tove Jansson (Alma Pöysti, oik.) on vanhemman itsensä (Ylva Ekblad) katseen alla. Pöydässä myös äiti Signe Hammarsten-Jansson (Hellen Willberg, taustalla muumifani Miyuki (Elisa Makarevitch).
Nuori Tove Jansson (Alma Pöysti, oik.) on vanhemman itsensä (Ylva Ekblad) katseen alla. Pöydässä myös äiti Signe Hammarsten-Jansson (Hellen Willberg, taustalla muumifani Miyuki (Elisa Makarevitch).

Teatteriarvio: Svenska Teatern: Tove.

Käsikirjoitus Lucas Svensson, ohjaus Fiikka Forsman, lavastus Erik Salvesen, puvustus Karoliina Koiso-Kanttila, äänet Anton Lindblom, valot Tom Kumlin, hiukset ja maskeeraus Pirjo Ristola. Ennakko tiistaina 7.2. Svenska Teaternin suurella näyttämöllä.

Elämän tarkoitus?

Tuon mietteen äärellä on Svenska Teaternin suuren näyttämön avautuessa rakastettu taiteilija Tove Jansson (Ylva Ekblad) merimaisemassaan, 57-vuotiaana vuonna 1971.

Kysymys on avain 100-vuotiasta Suomea ja 150-vuotiasta Svenska Teaternia juhlistavan Tove-esityksen tulkintaan nimihenkilöstään: Hieman Suomea iäkkäämpi Jansson (1914-2001) näyttäytyi monelle omalla työllään tarkoituksen elämälleen luoneena kuvataiteilijana, kirjailijana ja kuvittajana, mutta taiteilija ei koskaan tuudittautunut jo olevaan, lakannut kysymästä.

Lucas Svenssonin Tove katsoo nimihenkilöään kahdessa käännekohdassa. Vuonna 1949 Janssonin muumihahmot ovat jo kasvattaneet suosiotaan, ja hän työstää Muumipeikko ja pyrstötähti -esitystä Svenska Teaterniin. Toisaalla häntä työllistää lastentarhan seinämaalaus Kotkassa.

Vuonna 1971, muumien kasvettua yhä laajemmaksi ilmiöksi, äitinsä Signe Hammarsten-Janssonin vastikään menettänyt Jansson hakee työrauhaa maailmanympärysmatkalta.

Tee työtä ja rakasta.

Tuula Karjalaisen ansiokkaan Jansson-elämäkerran nimi kiteyttää taiteilijan elämän tärkeimmät asiat. Myös Tove on rakkaudella tehty työ. Svenssonin näytelmä, vaikka todellisiin henkilöihin ja tapahtumiin pohjaakin, on fiktiota, jota hän kohtelee tarkan lämpimällä, komiikan havaitsevalla katseella.

Rakkaus välittyy myös ohjaaja Fiikka Forsmanin työstä. Hänellä on tarkka silmä näyttelijäntyölle ja tilanteiden jännitteille.

Jännitteiden myrskynsilmässä ovat kaksi eri-ikäistä Janssonia, nuorempi Alma Pöysti ja vanhempi Ylva Ekblad. Näyttelijät ovat Janssoninsa opiskelleet, mutta eivät luo näköiskuvaa vaan ammentavat tulkintansa janssoniuden syväkerroksista.

Ekblad ja Pöysti ovat tarkkailleet toistensa tekemistä, mutta eivät tee orjallisesti samanlaista Janssonia. Näin nimihenkilöstä tulee kiehtovampi, monisyisempi.

Pöystin hienovireisessä Janssonissa elämänlankana palava taiteellinen intohimo törmää epävarmuuteen ja normikammoon taiteilijan joutuessa väärinymmärretyksi ja vähätellyksi. Ekbladin vanhemman, yhä työstään elävän taiteilijan julkisuussuhde on ilkikurisine vivahteineen terveen kriittinen. Ikä ja kokemus tuovat näytelmän Janssoniin annoksen Pikky Myytä.

Vaan ei Myy ole ainoa näyttämöllä häivähtävä muumihahmo.

Janssonin suhde valtaisaan suosioon ampaisseihin muumeihin oli ymmärrettävästi ristiriitainen, koska suosio kavensi hänen taiteilijakuvaansa. Mutta muumeista on luettavissa hänen näkemyksensä siitä, miten ihmiset ovat ja miten heidän soisi olevan.

Forsmanin tavasta rakentaa henkilöiden kohtaamisiin kunkin ominaispiirteillä leikittelevää komiikkaa on myös luettavissa muumikulma.

Sillä hemuleitahan nuorta taiteilijaa kummaksuvat tavan kotkalaiset, häntä vähättelevät nokkavat intellektuellit ja yli äyräiden ihailevat japanilaisnuoret ovat.

Muumien syvin olemus on läsnä Janssonin ja fiktiivisen kotkalaisen huoltohenkilön Petterin suhteessa. Kaksi näennäisesti varsin erilaista, ympäristönsä kummastelemaa haastavat, mutta hyväksyvät toisensa, löytävät yhteyden.

Mitja Sirén on kerrassaan loistava niin Petterinä kuin nukkavieruna Antero Poppiuksenakin. Mikä kuuntelu, mikä rytmitaju!

Ekbladin Janssonin elämänkumppania Tuulikki Pietilää esittävä Hellen Willberg tuntuu ottaneen päälauseekseen Pietilän inspiroiman Tuutikki-hahmon ajatuksen siitä, että juuri kaiken epävarmuus tekee hänet levolliseksi. Niin mainion, pragmaattisen vastavoiman Willberg Pietilällään tarjoaa Ekbladin dynaamiselle Janssonille, etenkin alun kahdenkeskisissä kohtauksissa.

Täysin koherentti kokonaisuus Tove ei ennakkoesityksessä ole. Hahmojen suhteisiin upotetun leikkisyyden soisi tarttuvan laajemmin toiminnallisiin ratkaisuihin. Muuminpää pakkassuojanaan talvessa vaeltava Poppius, Patrick Henriksenin tikapuutaiturointi ja Dennis Nylundin jazziin imeytyvä pystytukkaintellektuelli ovat janssonmaisia detaljeja, jotka rikastavat kokonaisvirettä.

Rytmi on ajoittain staattinen. Osassa siirtymistä on epätarkkuutta, ja pyörivän näyttämön toistuva hyödyntäminen korostaa niiden tasarytmisyyttä. Erik Salvesenin lavastuksen valkoiset seinämät jäävät harmillisen vähälle käytölle Janssonin taiteen ja tapahtumapaikkojen heijastuspintoina.

Janssonin suhde äitiinsä (Willberg) saa kovin vähän tilaa. Sen sijaan kulmikkain kohtaamisin näyttämöllistetty tyttären ja isän Viktor Janssonin (Sirén) suhde avaa nuoressa taiteilijassa piilevää epävarmuutta.

Viimeinen sana on Vivica Bandlerin (Julia Korander). Siihen kiteytyy, miten näytelmän Janssonille vapaus on paitsi mahdollisuus toimia kuten itse halajaa, myös mahdollisuus halutessaan hypätä toisen vietäväksi.

JUKKA KITTILÄ