Lentäjän kaunis seikkailu

Jussi Virkkumaa
Amelia Earhart ja Merja Pöyhönen vuorovaikutuksessa.
Amelia Earhart ja Merja Pöyhönen vuorovaikutuksessa.

NUKKETEATTERI

Kuuma Ankanpoikanen: Missing Amelia Earhart.

Käsikirjoitus, ohjaus ja äänisuunnittelu Merja Pöyhönen, nukenrakennus ja lavastus Heini Maaranen ja Merja Pöyhönen, musiikki Tienhaara, Eddie Hermoso ja Swaying Wires, valot Jarkko Forsman. Ensi-ilta Tehdas Teatterissa 9.11. osana TIP-Festin ohjelmaa.

Amelia Earhart on legenda. 1930-luvulla maailmanympärilennolla kadonneen lentäjän kohtalo on edelleen mysteeri ja ehkä juuri siksi niin kiinnostava. Oliko Earhart vakooja? Katosiko hän omasta tahdostaan? Elikö hän piilossa autiolla saarella, samalla kun häntä turhaan etsittiin?

Kuuman Ankanpoikasen ja Merja Pöyhösen Missing Amelia Earhart on henkilökohtainen tulkinta legendan merkityksestä. Pöyhönen nimittää itsensä Earhartin ulkonäkökaimaksi, mutta löytää kuuluisaan lentäjään myös symbolisemman yhteyden, jonka avulla kertomus astuu arvuuttelua pidemmälle.

Esityksen Earhart on röyhelömekkoinen ja lentäjälakkinen tyttö, joka ei tahdo asettua niihin raameihin, joita tytöille on kautta aikojen tarjottu. Oman polun kulkeminen ja pilviä leikkaavat lentoreitit merkkaavat tarinassa mahdollisuuksien ja päättäväisyyden voimaa.

Koska Pöyhönen kertoo päätyneensä Earhartin äärelle puhtaasti ulkonäöllisistä syistä, haluan antaa erityishuomion esityksen visuaalisuudelle. Viime aikoina olen nähnyt paljon runsaita ja roiskuvia nukketeatteriesityksiä, muttta Missing Amelia Earhart asettuu lavalle poikkeuksellisen levollisessa harmoniassa. Jokainen elementti on huolellinen, mutta tilaa jää myös hengittää. Utuisen pehmeä tunnelma on kuin uni, jonka laineilla katsoja voi leijailla Earhartin mukana.

Kokonaisuus tuo mieleen kuvakirjan tai naivistisen maalauksen, jossa elementit muuttuvat perspektiivin mukaan. Hiekasta ja pilvistä rakennetaan seikkailun kartta, jonka pinnalla liikutaan lähelle – aina Amelian salaisimpiin pelkoihin ja haaveisiin asti.

Elokuvamaisesti tarinaa säestävä musiikki tunnelmoi vuorotellen hauraasti ja mahtipontisesti kuljettaessaan pienet lentokoneet läpi tuulen ja myrskyn.

Pöyhösen ja Heini Maarasen nuket ovat rujolla tavalla kauniita ja vahvassa vuorovaikutuksessa esiintyjän kanssa. Pöyhönen lahjoittaa nukeilleen sielun, mutta on itse myös tarinan kuljettaja ja sen keskeisin roolihahmo, jonka kertojaääni on miellyttävä ja rehellinen.

Emme voi tietää pelkäsikö Earhart matkallaan. Halusiko hän lentää vai syntyikö legenda muiden asettamista vaatimuksista? Vaikka emme pääse lukemaan Earhartin ajatuksia, voimme ammentaa hänestä voimaa. Voimme ottaa vastaan kaikki ne seikkailut, joihin pääsemme, kun emme anna minkään ulkoisen tai sisäisen rajoittaa. Mielestäni siinä piilee esityksen vahvin viesti ja Amelia Earhartin merkittävin perintö.

Katsomossa huomaan herkistyväni, huokailevani ja huvittuvani. Välillä pidätän hengitystä. Kun esitys on rakennettu lempeydellä, läsnäololla ja lämmöllä, se vie mennessään kuin varkain. Missing Amelia Earhart saattaakin olla kaunein nukketeatteriesitys, jonka koskaan tulen näkemään.

Frida Maria Pessi