Uudesti maustettu
perinteinen satunäytelmä

Kerjäläistytöksi muuttunut prinsessa Adalmiina (Heli Ahosmäki) kohtaa metsässä prinssi Sigismundin (Patu Heiskanen) ja tämän kamaripalvelijan (Ralf Hjorth).
Kerjäläistytöksi muuttunut prinsessa Adalmiina (Heli Ahosmäki) kohtaa metsässä prinssi Sigismundin (Patu Heiskanen) ja tämän kamaripalvelijan (Ralf Hjorth).

• Zacharias Topelius: Adalmiinan helmi, dramatisointi Virve Myllymäki, Kakskerran nuorisoseuran teatteri, ohjaus Markku Tuulenkari. Ensi-ilta 13.5. Kakskerran seuraintalo.

Punainen haltiatar antaa prinsessa Adalmiinalle kummilahjaksi loistavan helmen. Niin kauan kun helmi on tallessa, prinsessa tulee päivä päivältä kauniimmaksi, rikkaammaksi ja viisaammaksi. Jos helmi katoaa, Adalmiina menettää kaikki lahjansa. Sininen haltiatar lupaa, että jos helmi katoaa, prinsessa saa korvaukseksi nöyrän sydämen.

”Mitä vanhemmaksi Adalmiina tuli, sitä ylpeämmäksi hän muuttui. Ja samalla hänestä tuli ilkeä ja pahansisuinen, ahne ja kateellinen. --- Hän kiukkuili ja oikutteli ja tiuski kaikille, jotka eivät imarrelleet häntä, eikä kukaan voinut enää häntä rakastaa.” Karkumatkallaan metsässä Adalmiina kadottaa kruununsa. Hänestä tulee ruma, köyhä ja nöyräsydäminen kerjäläistyttö.

Kakskerran nuorisoseuran teatterin Adalmiinan helmi on uskollinen Topeliuksen opettavaiselle alkuperäissadulle, mutta Virve Myllymäen nokkelasti dramatisoimaan tekstiin on upotettu myös (aikuiskatsojia viihdyttäviä) viittauksia nykyaikaan: kuningas tuskailee irtisanomisten ja työurien pidentämisten ristipaineessa, prinsessa on kolmekymppinen sinkku, eikä citykaneja metsästämään kyllästynyt prinssikään ole niin ”nuori ja reipas” kuin Topeliuksen sadussa.

Markku Tuulenkarin ohjaama esitys on rytmisesti toimiva ja tyylillisesti yhtenäinen. Tekstitason nykyaikaviittauksista huolimatta esitys on mitä perinteisin satunäytelmä, joka ainakin ensi-illassa viihdytti niin aikuis- kuin lapsikatsojia.

Omat 8- ja 12-vuotiaat lapseni pitivät paitsi tutun sadun tunnistettavuudesta ja satukirjamaisesta visuaalisesta ilmeestä, myös esityksen huumorista, erityisesti hölmön prinssin (Patu Heiskanen) ja tämän palvelijan (Ralf Hjorth) hahmoissa.

Tarja Vuolan ja ikinuorten seniorien lavastus koostuu mietityistä yksityiskohdista. Valtaistuimen koristeluun on panostettu huolella. Lähteessä on oikeaa, pulppuavaa vettä. Käänneltävät sermit toimivat niin linnan kuin metsän tunnelmia luovina puitteina. Kaili Hjorthin satunäytelmämäiset puvut korostavat perinteisiä rooliasetelmia.

15-henkinen näyttelijäkaarti on ilmeikäs ja energinen. Näyttelijät kuuntelevat tosiaan ja reagoivat napakasti toistensa impulsseihin. Näyttelijäntyön tyyli on nostalginen tuulahdus menneiden vuosikymmenien seuraintaloperinteestä, mutta sellaisenaan tilaan sopiva.

Kakskerran seuraintalolla on sympaattinen vanhanajan tunnelma. Iäkkäät hirsiseinät uhkuvat mökkimäistä hajua. Näyttämö on perinteinen korotettu lava, jonka lattia narisee oman tahtonsa mukaan. Yleisö ahtautuu permannolle sekalaisista istuimista koostettuun katsomoon. Ilmassa on tekemisen riemua ja yhteisöllisyyden tuntua.

ANNINA KARHU