Ehjä Säröjä

Terhi Suorlahti Aino Kallaksen sisäisenä minänä ja Lumikki Kouki Aino Kallaksena ovat huikean hyviä Lahden kaupunginteatterin Säröjä-musiikkinäytelmässä.
Terhi Suorlahti Aino Kallaksen sisäisenä minänä ja Lumikki Kouki Aino Kallaksena ovat huikean hyviä Lahden kaupunginteatterin Säröjä-musiikkinäytelmässä.

• Fiikka Forsman ja Terhi Suorlahti: Säröjä. Lahden kaupunginteatteri, ohjaus Fiikka Forsman, musiikki ja äänisuunnittelu Riku Niemi, koreografia Maija Hirvanen, puvut Pirjo Liiri-Majava, lavastus Minna Välimäki, valosuunnittelu Jouni Nykopp. Ensi-ilta 17.3.

Säröjä Lahden kaupunginteatterissa alkaa kurjasti. Riku Niemi ilmoittaa näyttelijä Anna Vihannon sairastuneen ja näytöksen peruuntuneen. Säveltäjä-kapellimestari kuitenkin jatkaa työryhmän päättäneen esittää näytöksen siten, että kuiskaaja Henna Pekkanen näyttelee Ellan Edelfeltin roolin.

Pekkanen paikkaa hienosti ja osoittaa panoksellaan, että ryhmän täytyy olla todella toimiva, jos sen yksittäiset lenkit ovat näin vahvoja.

Säröjä-näytelmän taustalla on turkulaisvoimia: Näytelmän ohjaaja Fiikka Forsman on vaikuttanut uransa alkuvaiheessa muun muassa Turun ylioppilasteatterissa ja kaupunginteatterissa, samoin Riku Niemi. Anna Kortelaisen teos Levoton nainen on vaikuttanut esityksen käsikirjoitukseen. Teosta on rakennettu pitkään, vuodesta 2007, ja loppuvaiheissa esimerkiksi erilaisissa työpajoissa. Opetusministeriön apurahan turvin teos on toteutunut ja hyvä niin.

Naiset
keskiössä

Säröjen keskiössä ovat naiseus ja taide. Näytelmä kietoo nämä asiat yhdeksi kokonaisuudeksi, josta ei säröjä löydy. Kompositio on hyvä – Ellan ja Aino – nuoruus ja kypsyminen – hysteria ja valta – taide ja tiede.

Ellan de la Chapelle (ensi-illassa poikkeuksellisesti Henna Pekkanen) on nuori nainen, joka haaveilee tieteestä, mutta päätyy uskottoman Albert Edelfeltin (Mikko Jurkka) vaimoksi. Virginie (Terhi Suorlahti) on kaksi lasta Albertille synnyttänyt rakastajatar ja monen maalauksen malli, joka seuraa vierestä milloin Edelfeltin äidin matriarkaalista tuomitsevuutta tai nuoren vaimon epäsensuaalisuutta.

Aino Kallas (Lumikki Kouki) taas saa rohkeutensa ryhtyä taiteilijaksi isältään, mieheltään ja lapsiltaan. Hän myös uskaltaa kokeilla näiden rajojen sallivuutta lähtemällä pois kotoaan Eino Leinon matkaan. Seikkailut kasvattavat kirjailijattaresta ja tämän aviomiehestä vahvan synteesin, joka mahdollistaa kuuluisuuden.

Äidinrakkautta näytelmä pohtii esimerkiksi Edelfeltin äidin (Jukka Virtala – kyllä, miesäiti on loistava idea) kautta. Tämä on ylisuojeleva ja -rakastava, mutta julma hahmo. Aino Kallas taas on äitinä erilainen, itsenäinen ja jopa vieraannuttava. Hänen lapsiaan ovat myös henkiset oliot, kirjat.

Naisena oleminen on aina ollut vaikeaa ja mystistä. Sen näytelmä kertoo hysterian kautta. Näytelmän taiteilijamiehet (Edelfelt, Ville Vallgren) osallistuvat muun muassa Salpetrièren sairaalan hysteria-näytökseen, jossa taitava Augustine (Terhi Suorlahti) esittää klassisen kohtauksen.

Samaan tilaan Ellan Edelfelt ajautuu elämässään. Syy ei ole sairauden, vaan itseilmaisun ja -arvostuksen puutteessa.

Ääni
ja liike

Riku Niemi vastaa näytelmän musiikista ja äänisuunnittelusta. Monet kappaleista on tehty Aino Kallaksen runoihin. Musiikki on näytelmän tunnelmantekijä, jossa soi myös säröjä, klustereita ja kaanoneita. Nelihenkinen sellokvartetti sopii hyvin taustaksi. Laulajina kaikki näyttelijät ovat hyviä, mutta yksi ylitse muiden on Terhi Suorlahti. Hänen äänensä tuntuu taipuvan rajattomasti erilaisiin tyyleihin.

Pirjo Liiri-Majava on puvustanut näytelmän 1800-luvun henkeen, mutta ei tylsästi. Puvustus sopii hyvin Minna Välimäen pelkistettyyn lavastukseen.

Kaksi isoa pintaa ovat pääelementteinä ja näille heijastetaan välillä Edelfeltin taidetta ja välillä kirjoitusta – taiteen lopputuloksia.

Onko taiteilijuus tärkeämpää kuin naiseus tai äitiys? Teos ei anna vastauksia, mutta vetää katsojankin kokemaan taiteen tekemisen raaimpia ja herkimpiä puolia erityisesti Maija Hirvasen johdolla suunnitellun koreografian kautta. Se kuroo kohtauksia ja ihmisiä yhteen.

Näyttelijöiden liikkuminen lavalla on kuin vapaata assosiaatiota tai kohta iskevän inspiraation piinaavaa odotusta.

ILONA KANGAS

Teos ei anna vastauksia, mutta vetää katsojankin kokemaan taiteen tekemisen raaimpia ja herkimpiä puolia.
Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.