Kokeellinen tutkielma prinsessamaisuudesta

Nykypäivän prinsessat  (Nanna Mäkinen, vas., Lotta Virtanen ja Anna-Kaisa Väänänen) tavoittelevat täydellisyyttä jatkuvan kameravalvonnan alaisina.
Nykypäivän prinsessat (Nanna Mäkinen, vas., Lotta Virtanen ja Anna-Kaisa Väänänen) tavoittelevat täydellisyyttä jatkuvan kameravalvonnan alaisina.

• Antti-Juhani Manninen ja työryhmä: Elektroniikka-prinsessat. Kuuma ankanpoikanen. Ohjaus Antti-Juhani Manninen. Puvustus Lotta Virtanen. Valosuunnittelu Tommi Hinkkanen. Elektroniset laitteet Olli Suorlahti, Otto Urpelainen, Tommi Penttinen ja Artturi Elovirta. Nuket Perrine Ferrafiat. Videotaide Eero Yli-Vakkuri. Ensi-ilta 24.2. Barker-teatteri.

Ennen esityksen alkua katsojat jaetaan ryhmiin, jotka kutsutaan sisälle esitystilaan numerojärjestyksessä. Ryhmien tulee liikkua tilassa saamansa ohjeistuksen mukaan, merkityiltä reiteiltä poikkeamatta.

Esitystilassa risteilee metreittäin johtoja. Ne on kytketty moninaisiin vanhahtaviin sähkölaitteisiin. Elektronisen kierrätysrojun keskeltä tunnistan kymmenkunta erikokoista televisiomonitoria, videokameroita, mikrofoneja, valaisimia.

Antti-Juhani Mannisen käsikirjoittama ja ohjaama Elektroniikkaprinsessat yhdistää kokeellista elektroniikkaa, elektronista musiikkia, videotekniikkaa, tanssia ja nukketeatteria. Erilaisten esityksellisten elementtien runsaus ja samanaikaisuus pakottavat katsojan tekemään pirstaleisia havaintoja, mikä muistuttaa nykyihmisen arkikokemusta informaatiota tulvivassa mediamaailmassa.

Laitteilla muokattu läsnäolo

Monitoreista näkyy esityksen aikana paitsi reaaliaikaisia näyttämötapahtumia ja paperinukein toteutettuja liveanimaatioita, myös tallennettua videokuvaa. Prinsessahahmot käyttävät videokameroita, mikrofoneja muuta tekniikka itsenä jatkeena.

Laitteiden käytöstä esityksessä tuleekin eräänlaista läsnäololla leikkimistä, joka on nykyteatterissa yleinen ilmaisukeino; läsnäoloa lisätään ja muokataan laitteiden avulla keinotekoisesti. Kaiken elektroniikan keskellä esittäjien äänellinen ja gestinen ilmaisu on ilmeikästä ja energistä.

Tuhkimo (Nanna Mäkinen), Adalmiina (Merja Pöyhönen), Tähkäpää (Lotta Virtanen) ja Ruusunen (Anna-Kaisa Väänänen) sekä Nina Renvallin esittämä prinsessahenkinen hahmo ovat selkeitä rooleja. Kullakin hahmolla on oma tarinansa kerrottavanaan, mutta ennen kaikkea he jakavat yhteisen prinsessaroolin.

Hahmot ilmentävät omaksuttuja prinsessaelkeitä, joiden takana ihminen tuntuu olevan pahasti hukassa. Tarinoiden, roolien, ja eleiden takana on kolkkoa tyhjyyttä. Hahmojen kylmyys ja konemaisuus kammottavat.

”Prinsessamaisuus” toistuu myös nukeissa, mutta munista kuoriutuvat prinsessa-ankat ja -strutsit avaavat siihen koomisen näkökulman. Kanala on näyttää lamppujen kehystämältä näyttämöltä, jossa linnunpojat paistattelevat, löytämättä tietään ulkomaailmaan, löytämättä vaihtoehtoa elämälleen.

Esityksen kontekstissa ”prinsessasta” tulee metafora taiteen tai arkielämän esityksille, joista uupuu elävyys. Taide tai ihminen jumiutuu toistamaan aikansa eläneitä eleitä ja tarinoita, vaikka tarvitsisi samanlaista luovaa uudelleenrakentelua ja kierrätystä, jota esityksessä nähtäville vanhoille (kodin)koneille on tehty.

Esitys on visuaalisesti ja auditiivisesti tiiviiksi rytmittyvä tutkielma, joka runsaudessaan tarjoaa moninaisia kokemisen ja tulkinnan tasoja. Se on yhtä aikaa kammottava ja hauska. Toivottavasti myös alan ammattilaisia laajempi yleisö löytää esityksen.

ANNINA KARHU