Hypnoottinen tarina tuhoisasta rakkaudesta

Andriy Zholdak ja Valeriy Zholdak: Anna Karenina. Perustuu Leo Tolstoin romaaniin. Arja Pikkupeuran alkuperäiskäännöksen pohjalta suomentaneet Ulla Reinikainen ja Sari Läikelä. Turun kaupunginteatteri. Ohjaus ja valosuunnittelu Andriy Zholdak. Lavastus Astrid Kutschale ja Andriy Zholdak. Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen. Sävellys ja äänisuunnittelu Vladimir Klykov. Ääni- ja videosuunnittelu Andriy Zholdak, Vladimir Klykov ja Janne Rehmonen. Naamioinnin suunnittelu Heli Lindholm. Ensi-ilta 5.2. Suuri näyttämö.

Andriy Zholdak (s. 1962) on yksi aikamme kiinnostavimmista eurooppalaisista teatteritaiteilijoista. Zholdakin ohjaama Anna Karenina synnyttää Turun kaupunginteatterin näyttämölle kokonaisvaltaisen audiovisuaalisen ympäristön, jossa jokaisella nähdyllä ja kuullulla elementillä on tarkoin harkittu merkityksensä kokonaisuudessa.

Musiikillistuneen esityksen ideaa konkretisoi orkesterisyvennyksessä operoiva kapellimestarin hahmo, joka tahtipuikollaan ohjaa näyttelijäruumiiden äänellistä ja gestistä sointia. Zholdakin omalakisessa esitysmaailmassa on ainutlaatuinen rytmi, jossa fragmenttien, nyanssien ja variaatioiden ylenpalttisuudesta koostuu katsojakuulijaa syvästi koskettava näyttämöllinen sinfonia.

Zholdakin tulkinta Leo Tolstoin klassikkoromaanista (1828-1910) keskittyy Annan ja Vronskin traagiseen rakkaustarinaan, rajaten ulkopuolelle Tolstoin teoksen rinnakkaistarinan Levinin ja Kittyn tasapainoisemmasta rakkaussuhteesta. Zholdak kertoo tarinan siitä, kuinka rakkaus syntyy, rapistuu ja lopulta katoaa.

Tunteva ihminen on alaston ja haavoittuva. Tunteen pelossa moni tukahduttaa intohimonsa, kohdistuipa se sitten toiseen ihmiseen, aatteeseen, tieteeseen, taiteeseen tai johonkin muuhun inhimillisen elämän alueeseen. Kätketyt tunteet voivat tehdä elämästä näennäisesti hallittua ja tasaista, mutta samalla ihminen myös jättää käyttämättä sen valtavan energian ja käyttövoiman, mikä tunteissa piilee.

Zholdakin Anna Kareninassa näyttelijöiden ruumiit ilmentävät rakkauden ja vihan rakentavia ja tuhoavia energioita. Nykyteatterissa rakkaus konkretisoituu usein seksuaalisuuden kuvaukseksi. Annan ja Vronskin intohimo on esteet tieltään raivaavaa halua toista kohtaan, toista, jossa välähdyksenomaisesti voi tunnistaa itsensä.

Esityksessä Anna ja Vronski näkevät toisissaan peilin ja peilissä itsensä. He pystyvät kulkemaan peilien läpi, mutta itsen näkeminen herättää pelon itsen menettämisestä. Kauhukseen Anna ja Vronski joutuvat näkemään, että mikä kerran oli rakkautta, on muuttunut riippuvuudeksi, vihaksi, ja katkeruudeksi.

Viha on rakkauden varjo ja näitä kahta on mahdotonta erottaa toisistaan. Vihaa kuvataan nykyteatterissa usein väkivallalla. Anna Kareninan yhdessä kauneimmista ja kammottavimmista kohtauksista Anna ja Vronski viiltävät itseltään ranteet auki ja yhtyvät sitten toisiinsa veressä ja lihassa. Kohtaus on myös kouriintuntuva kuva näiden kahden kivuliaan olennon vääjäämättömästä itsetuhosta.

Tolstoin teksti elää näyttelijöiden suusta ryöpsähtävinä purskauksina, joissa on yhtä aikaa groteskiutta, runollista kauneutta ja leikillisyyttä. Näyttelijöiden repliikit ovat usein yksinpuhelun muodossa, mutta tekstin sisällä voimme kuulla monien puhujien ääniä. Kertojaäänien runsas käyttö etäännyttää tekstiä näyttelijöistä. Tekstin asema kokonaisuudessa ei dominoi, vaan näyttelijöiden fyysisessä läsnäolossa syntyvät impulssit kuljettavat tarinaa eteenpäin äänellisesti ja gestisesti.

Vaikka olenkin myönteisesti yllättynyt siitä, mitä Zholdak on saanut irti suomalaisista näyttelijöistä, Zholdakin 31.1. Turun kaupunginteatterissa pitämällään luennolla nimeämät ongelmat silti näkyvät esityksessä.

Anna Kareninan näyttelijäjoukosta ei ole muodostunut yhtenäistä ”näyttelijäoliota”. Näyttelijöiden energiatasossa tapahtuu heittelyä. Ja etenkin varttuneempien näyttelijöiden äänielimistö ei ole soveltunut esityksen äänenkäytöllisiin vaatimuksiin. Monin paikoin huutaen ilmaistut ja nopeatempoisiksi tarkoitetut repliikit kuulostavat pakotetuilta, tukkoisilta ja puuroisilta.

Krista Kosonen Anna Kareninana ja Markus Järvenpää Aleksei Vronskina kuitenkin suoriutuvat psyykkisesti ja emotionaalisesti haasteellisista sekä fyysisesti raskaista rooleistaan hienosti. He ilmentävät rohkeasti ja uskottavasti niitä Eroksen ja Thanatoksen energioita, jotka Annaa ja Vronskia riepottelevat.

Myös Elina Aalto lapsellisena Kittynä, Outi Condit hysteerisenä Dollyna ja Petri Rajala laskelmoivana Kareninina ovat koskettavasti tavoittaneet ilmaisuunsa esityksen vaatimia näyttelijäntyöllisiä ulottuvuuksia.

Yksi esityksessä käytetyistä tehokeinoista on toisto, joka painottaa esityksen merkityksellisiä teemoja. Hieno toistokohtaus on esimerkiksi esityksen loppupuolella, jossa Kittyn hahmo ilmestyy Vronskille yhä uudelleen rintansa uhmakkaasti paljastaen, vaikka Vronski on jo lukemattomia kertoja peittänyt hänen rintansa ja työntänyt hänet ovesta ulos.

Vronski on jo lakannut rakastamasta Annaa, ja muut naiset alkavat väkisin työntyä hänen mieleensä, vaikka hän itsekunnioituksen vuoksi haluaisi sellaiset ajatukset torjua. Kohtauksesta välittyy konkreettisesti Vronskin pakkomielteinen haluaminen.

Anna Karenina -esityksessä näyttämöllä on lukuisia konkreettisia mielikuvallisia ovia. Ovi on peilin ohella toinen yleinen unissa ja taiteessa esiintyvä symboli. Se kuvaa sekä lupausta, että menetystä, suljetun oven taakse ihminen voi kuvitella mielihyvän tai pelon ja kauhun. Ovi on raja, jonka läpi ihmiset kulkevat ja tunteet ja informaatio virtaavat. Avautuva ovi merkitsee uusia mahdollisuuksia, mutta sulkeutuva tai lukittu ovi merkitsee menetettyjä mahdollisuuksia ja luopumista.

Kaiken kaikkiaan Anna Karenina on skenografisesti rikas ja monitasoinen kollaasi, joka narisevine ovineen, vuotavine kattoineen ja salaperäisine metsineen kuvaa vahvasti tarinan henkilöiden sisäistä todellisuutta.

Valkoiselta taustalta katsojille näytetty reaaliaikainen videokuva toistaa näyttelijöiden ilmeet ja eleet suurennettuina ja usein lähennettyinä, samanaikaisesti lähentäen näyttelijöitä katsojaan sekä etäännyttäen heitä kaksiulotteiseksi mediavälitteiseksi kuvaksi.

Zholdak kirjoittaa käsiohjelmassa: ”Katsoja ei siis tule teatteriin katsomaan tätä tarinaa vain viihtyäkseen, teoksen tehtävä ei ole tehdä katsojan oloa mukavaksi. () Katsoja joutuu ajattelemaan, hän joutuu tekemään työtä jotta ymmärtää näkemänsä.”

Kyse ei kuitenkaan ole pelkästään älyllisestä ymmärtämisestä, vaan mitä suurimmassa määrin myös intuitiivisesta ja sielullisesta ymmärtämisestä. Anna Karenina on hypnotisoivaa esitystaidetta ja on suuri etuoikeus saada Turun kaupunginteatteriin tällainen teos.

ANNINA KARHU

Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.