Voimakkaiden tunteiden Solveig

TS/Jari Laurikko<br />Eeva Soivio on herkkä ja sielukas Solveig.
TS/Jari Laurikko
Eeva Soivio on herkkä ja sielukas Solveig.

Lassi Sinkkosen (1937-76) pääteos Solveigin laulu on jäänyt elämään muun muassa romaanista sovitetun tv-sarjan myötä. Se nähtiin viimeksi kesällä katsojien toiveuusintana. Vertailukohtaa voi hakea Turun kaupunginteatterista, jossa Solveigin laulu sai ensi-iltansa keskiviikkona Fiikka Forsmanin sovittamana ja ohjaamana.

Sinkkonen luetaan yhteiskuntakriittisiin työläiskirjailijoihin, ja köyhän työläisperheen elämää Solveigin laulukin kuvaa. Sinkkonen ei kuitenkaan perusta ongelmanasetteluaan perinteiselle porvarit - työläiset -akselille vaan tarkastelee asioita myös yhteisöllisinä ja psykologisina kysymyksinä. Tätä kautta Forsman on löytänyt vuonna 1970 ilmestyneestä romaanista peilauspinnan tähän päivään.

Uutisista voi lukea, miten lapsia jätetään oman onnensa nojaan. Vanhemmilla ei riitä aikaa, ja lapset pakotetaan kasvamaan aikuisiksi ennen aikojaan. Solveigin aggressiivinen ja hajanainen koti omien ongelmiensa ja vapaudenkaipuunsa kanssa kamppailevine vanhempineen on kärjistetty kuva maailmasta, jossa tämän päivän lapset kasvavat.

Selviytymistarina

Solveigin laulu kertoo kolmen naissukupolven tarinan nuorimman, Solveigin näkökulmasta. Hänen elämäänsä seurataan 1930-50-lukujen Suomessa. Yhteiskunta kuohuu ympärillä, on kieltolakia, sotia ja yleislakkoa. Kaikki vaikuttavat myös Solveigin lähipiiriin, mutta miten, se riippuu luonteesta ja moraalista.

Ei-toivottu Solveig syntyy keskelle perhehelvettiä. Heikko, alkoholismiin taipuvainen isä Börje ei pysty pitämään puoliaan häikäilemätöntä sekä suustaan ja käyttäytymiseltään rivoa puolisoaan Saaraa vastaan. Riidat, törkeydet ja väkivalta ovat jokapäiväistä leipää, ja huutaminen ainoa äänensävy.

Ilman isänäitiä, famua, Solveigin selviytymismahdollisuudet olisivat olemattomat. Famu antaa sen perusturvan ja -rakkauden, joita jokainen lapsi tarvitsee tuekseen. Ne ovat yhtä välttämättömiä kuin ruoka. Famun rakkauden ja oman vahvan luonteensa ansiosta Solveig pääsee ulos sukupolvia jatkuneesta kierteestä.

Tunteet maisemana

Fiikka Forsmanin ohjaamana Solveigin laulu on voimakkaiden tunteiden teatteria. Viha on väkevää mutta rakkaus vielä väkevämpää. Valot ja varjot vaihtelevat näyttämöllä tunteiden tahtiin jyrkästi ja ekspressiivisesti, samoin äänet. Tunteet ovat tämän esityksen maisema.

Mutta kun räiskähtelevä viha ja lempeä rakkaus seuraavat kohtauksissa toinen toistaan melko samankaltaisina, kokonaisuudesta tulee myös hieman tasapaksu. Ja vaikka huutaminen onkin perusteltua, riitelyn sävyttömyys alkaa puuduttaa.

Paremmin onnistutaan niissä kohtauksissa, joissa sisältö on rakentavampaa. Famu puhumassa Solveigille seksistä ja isä pojista ovat liikuttavan herkkiä, Solveigin ja Lassen leikeissä on elämänmakua. Laatukuvamaisen tarkka tunnelmaltaan on alun kohtaus, jossa Solveig lasketaan ensi kertaa isänsä syliin Anneliina Koskisen laulaessa Edvard Griegin Solveigin laulun teemaa.

Tunteiden maisemaan elävyyttä tuovat lavastuksen neljä eri vuodenaikoja kuvaavaa neliötä sekä verenpunaiset pelargoniat kasvun ja rakkauden arkisena symbolina.

Sielukas Solveig

Solveigin roolissa vierailee Eeva Soivio, jota parempaa Solveigia on vaikea kuvitella. Hän on herkkävaistoinen, ilmeikäs ja sielukas näyttelijä, jolla on silmää ja korvaa sävyille. Soivio ei valitse ilmeisimpiä vaihtoehtoja, mikä pitää ilmaisun tuoreena.

Näytelmän aikana Solveig kasvaa pikkutytöstä nuoreksi naiseksi, ja Soivio on aina yhtä uskottava. Hänestä löytyy aidosti Solveigin ominaisuuksien ja tunteiden koko kirjo.

Irma Junnilainen famuna ja Henriikka Salo Saarana rakentavat mielenkiintoisen vastaparin. He tuovat hyvin esiin roolihenkilöiden vallitsevat piirteet, mutta väläyttävät myös sen mahdollisuuden, että jossain joskus heidänkin suhteensa voisi olla toinen.

Salo saa hetkittäin kasvatuslaitoksen ja vankilan koulimaan naispaholaiseensa inhimillisiä piirteitä niin, että katsoja voi tuntea jopa myötätuntoa häntä kohtaan.

Junnilaisen famu on niitä vanhan ajan viisaita naisia, jotka ovat pakosta sopeutuneet tottelemaan mutta jotka silti pystyvät säilymään omana itsenään. He joustavat pitkään mutta pysyvät vahvana silloin, kun kyse on elämää ylläpitävistä perusarvoista, kuten lapsista huolehtimisesta. Kun nämä arvot ovat kohdallaan, elämästä voi löytää myös jotain kaunista. Senkin Solveigille opettaa famu.

Miehet ovat tässä näytelmässä lähinnä komppaajia. Eniten ongelmia roolihenkilön sisäistämisessä on Kimmo Rasilalla, etenkin hänen vanhaan Börjeensä on vaikea uskoa. Stefan Karlsson hahmottelee näppärästi sekä Solveigin lapsuudenystävän Lassen että ensimmäisen poikaystävän Mikan, samoin Mikko Pörhölä Solveigin rakastetun Jussin. Heikki Alho tekee tutun varmaa työtä fafana.

IRMELI HAAPANEN

• Lassi Sinkkonen: Solveigin laulu , dramatisointi Jorma Kairimo. Turun kaupunginteatteri, sovitus ja ohjaus Fiikka Forsman, lavastus Erkki Saarainen, musiikki Ismo Laakso, pukusuunnittelu Sirkka Kemppi, valosuunnittelu Jukka Kyllönen, äänisuunnittelu Mika Hiltunen. Ensi-ilta päänäyttämöllä 26.10.

Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.