Kansallisteatteri: Riivaajat

Ei ole mikään ihme, että Dostojevskin Riivaajat kiehtoo juuri nyt teatterintekijöitä. 130 vuotta sitten ilmestynyt romaani oli selvänäköinen profetia Venäjän tulevista ajoista, mutta se on edelleenkin ällistyttävän tarkka syväanalyysi uuden ajan ihmisen arvotyhjiöstä. Perjantaina Riivaajat sai ensi-iltansa Kansallisteatterissa, helmikuussa se valmistuu Q-teatteriin.

Ohjaaja Esa Leskinen on tarttunut jo kolmatta kertaa Dostojevskiin. 1997 valmistui Idiootti Ryhmäteatteriin, pari vuotta sitten Rikos ja rangaistus Kansallisteatteriin ja nyt Riivaajat samaan taloon.

Leskinen on kertonut tavoittelevansa esityksissään yhteisöllistä läsnäoloa ja näkymättömän näkyväksi tekemistä. Hän pohdiskelee teoksissaan, joita voi pitää luonteeltaan uskonnollisina, ihmisenä olemisen peruskysymyksiä. Kiinnostus Dostojevskiin on siis ymmärrettävä.

Nykypäivän Venäjällä

Leskinen on sijoittanut Riivaajat tämän päivän oligarkian ja uusrikkaiden Venäjälle. Ruhtinatar Varvara Petrovna Stavrogina on kapitalismia ylistävä yritysjohtaja, jota turvamiehet ja media ympäröi, ja taustalla pyörii uutiskuvia mellakoista, Tsetsenian sodasta ja pörssikursseista.

Tapahtumien alkamishetkellä ollaan lentokentällä, lähtevien lentojen kylttien ympäröimänä. Niiden keskelle ilmaantuu hirttäytynyt Nikolai Stavrogin, ja katsomistapahtuma, jonka päätepiste tämä kuva on, voi alkaa.

Juuri katsomisen kokemus on esityksessä vahva. Lavastuksen keskeisiä elementtejä ovat monipuolisesti toimivat videokuvat, ja kaikki päättyy Stavroginin ecce homo -tyyliseen lauseeseen: haluan, että kaikki katsovat minua.

Esa-Matti Pölhön näyttelemässä Stavroginissa me katsomme juuretonta nykyihmistä, joka on menettänyt kyvyn erottaa hyvä ja paha toisistaan, mutta joka kuitenkaan ei saa tyydytystä arvottomuuden luomasta vapaudentunteesta. Välinpitämättömyyden ja penseyden jälkeen jäljelle jää vain rakkaus, jolle ei kuitenkaan anneta mahdollisuuksia. Pölhö saa Stavroginiinsa hienosti yhdisteltyä ulkoisen kyllästyneisyyden ja sisäisen kuumeisuuden.

Tärkeintä on rakkaus

Stavroginin rinnakkaishenkilö on nihilismin demoninen ruumiillistuma Pjotr Verhovenski, joka Janne Reinikaisen tulkitsemana vastaa täydellisesti sitä mielikuvaa, jonka itse sain romaanista. Aktivistiryhmän primus motorissa kiteytyy hienosti, miten väkivallan tielle lähteneissä ryhmissä jossain vaiheessa väkivalta kohdistuu yhä useammin ryhmän omiin jäseniin yhtenäisyyden ja salaisuuden takaamiseksi.

Järkyttävimmin tämä tulee esiin Satovin (Timo Tuominen) murhassa, joka tapahtuu heti sen perään, kun tämä on tunnustanut rakkautensa Dasalle (Sari Puumalainen) ja luvannut pitää huolta tästä ja tämän vastasyntyneestä lapsesta. Kohtaus on esityksen kaunein ja kohoaa sen motoksi, vaikkei tällekään rakkaudelle anneta mahdollisuuksia.

Lapsen syntymisessä on kristillistä symboliikkaa, ja uskosta Riivaajissa onkin pitkälti kysymys. Siitä tai sen puutteesta löytyy selitys henkilöiden toiminnalle. Mielenkiintoisimmin asiaa käsitellään Kirilovin (Jussi Lehtinen) kautta, ateistin, joka sytyttää lampukan Kristuksen kuvan eteen, puhaltelee saippuakuplia ristin läpi ja tappaa itsensä nihilistisen logiikkansa mukaisesti.

Dostojevski näki terävästi kirjoittaessaan näille anarkisteille ja nihilisteille pohjan edellisen sukupolven aatteista. Varvara Petrovna (Tea Ista) ja Stepan Trofimovits (Juha Muje) tarjoavat lapsilleen taloudellista ja aatteellista liberalismia; voiton ja oman edun tavoittelemiseen perustuvaa kapitalismia sekä löysää, puheen tasolle yltävää aatteellista radikaalisuutta ja humanismia.

Leskisen ohjauksessa nämä kaksi henkilöä - Stavroginin äiti ja Verhovenskin isä - on tehty tarkoituksellisen teennäisiksi, mutta samalla he jäävät turhankin irrallisiksi nuorten rinnalla, jotka sähköistävät esityksen ja tekevät siitä vaikuttavan.

Erinomaisen roolityön näytelmässä tekee Minttu Mustakallio Stavroginin rakastettuna Lizavetana. Hän etsii omaa totuuttaan ja mielenrauhaansa huumeista. Mustakallio on todella vakuuttava hoiperrellessaan sekä heittelehtiessään mielialoiltaan ja ilmeiltään taivaan ja helvetin väliä.

IRMELI HAAPANEN

• Fjodor Dostojevski: Riivaajat , suom. Lea Pyykkö. Suomen kansallisteatteri, dramatisointi ja ohjaus Esa Leskinen, lavastus Janne Siltavuori, musiikki Samuli Laiho, puvut Auli Turtiainen, valaistus Ville Toikka, äänet Esa Mattila, videot Matti Pollari, naamiointi ja kampaukset Pekka Helynen ja Heikki Nylund. Ensi-ilta suurella näyttämöllä 13.12.

Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.